perjantai 4. toukokuuta 2018

Kaikki on (la)valla(n) hyvin

(Voit valita suluista ensimmäisen, toisen tai molemmat, mutta se vaatii jo enemmän kekseliäisyyttä ja armeliaisuutta minua kohtaan.)

Kävin eilen teatterissa ystäväni kanssa. Emme tosin nähneet sitä näytelmää, jota luulimme menevämme katsomaan, mutta näimme vaihtoehtoisen esityksen. Alkuperäinen näytösvalintamme olisi varmasti ollut mitä suurenmoisin.

Esitys ei huokunut teatterin taikaa, oivaltavia sanakäänteitä tai silmänkääntötemppuja. Oli liiallisesti mainostettua paikoittaista naurua, johon ei oikein taitanut tai tehnyt mieli ottaa osaa, toistuvia pimeitä hetkiä symboloimassa ajan kulumista, joka ei kuitenkaan tuntunut soljuvan tarpeeksi nopeasti, ja pelonsekainen ahdistus, että ilmaan seisahtunut hien haju ei olisi lähtenytkään ylemmän rivin neuleliiviin sonnustautuneesta miehestä.

Edellinen esitys oli ilmeisesti ollut kahdesta näyttelijästä ensimmäisen viimeinen. Tämä saattoi olla lopullinen encore. Tai vasta alku. 40 vuotta lavalla kuulostaa kunnioitettavalta ja tavallaan karmaisevaltakin. Olla siinä, valokeilassa, niin että ihmiset varmasti huomaavat kuinka vanhenet vuosi vuodelta, harmaannut ja hidastut. Loppukumarrukset. Kunnes muutut kokonaan menevästä menneeseen.

Mietin kaikkia esitystä edeltäviä jännityksiä. Eivät kai ne katoa vuosien myötä? Kuinka kamalaa, jos ne katoavat vuosien myötä! Nauruja, jotka hän on ilmeillään kalastellut, sekä toisaalta nauruja, jotka ovat tulleet yllätyksenä, riemastuttavaa, kappas, tässäkin oli joku juttu. Kaikkia silmäpareja, jotka tätä naista ovat pyyhkineet. Ja niitä, jotka tämä nainen on muka nähnyt yleisöstä, erottanut tummasta massasta, takariviltäkin, katsonut muka kohti mutta oikeasti aina vähän ohi.

Sillä lavalla ollessa on haastava löytää tuttujakaan kasvoja. Kaikki edessä odottava, aivan esityksen alkua edeltävän pimeyden ajan rykivä ja mukavaa asentoa itselleen hakeva massa on lähtökohtaisesti vierasta. Vaikka sanotaan, että katsojat ovat aina näyttelijän puolella, niin ei se niin mene. Kyllä heidät on ensin aina voitettava puolelleen. Jollain vaatteella, vitsillä, eleellä tai ilmeellä, yksi äännähdys tai pelkkä olemus voi riittää. Mutta mitään kiintymyksen automaatiota minun on haastava hyväksyä tai edes kuvitella.

Siitä on hetki, kun olen itse ollut lavalla. Vaikka joskus, hupsu, kuvittelin, etten muualla enää olisikaan. Muistan näyttämövalojen kuuman hehkun, mustat teipinpalat lattiassa, ilmassa leijuvan pölyn ja esityksen tuoksun. Yritän kovasti, mutta en osaa millään sanallistaa sitä. Ja piinaavan odotuksen. Pitääkö tuonne kohta oikeasti mennä, mitä jos missaan oikean kohdan? Mitä jos unohdan repliikit kokonaan, jäädyn kesken kiivasta dialogia ja kaikki nauravat? Eivät tarkoituksenmukaisesti hauskalle jutulle, vaan minulle! Näytänköhän ollenkaan hyvältä tai uskottavalta?
Voi luoja, saanhan jo pian mennä tuonne mukaan!

Ainakin kuusi vuotta minä elin siellä, periaatteessa enemmänkin, sitä on vähän vaikea määritellä. Tai muistaa. Opin itsestäni ja muista, pääosin muista. Halusin aina vähän enemmän kuin mihin toiset olivat valmiita. Miksei, tämähän on parasta mitä ihminen voi tehdä!

Ja kun kirjoitan tätä muistelen näyttelijäminäni parhaita kolmea kuukautta. Ne reaalistuivat kahtena kahdenkymmenen minuutin esityksenä. Aika surullista, jälleen osoitus siitä, kuinka käytetyllä ajalla ei ole juurikaan merkitystä, kaikki on kuitenkin aina liian nopeasti ohimenevää. Tiedän silti muistelevani niitä koko loppuelämäni, mikäli se minulle fyysisesti mahdollistetaan, sillä niissä tiivistyy ja yhdistyy perusteetonta Innostumista, Luottamusta ja Onnistumista paljon enemmän kuin koskaan olisin voinut kuvitella ⎼ ILOA olla siinä ja se joksi on harjoitellut tulevansa.

Välillä vieläkin mietin, että ehkä, kunnes tulen jälleen järkiini. Ja unohdan sen taas.
Mutta minun paikkani on lavan tuolla puolen. Tai tällä.
Kaikki on aina näkökulmasta kiinni.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Oletko Antti Tuisku? Jos olet, onneksi olkoon! Jos et, odotan kommenttiasi :-)