maanantai 26. maaliskuuta 2018

6.43–8.36

Haluaisin olla aamuihminen.
        En kansantalouden tai tuottavuuden takia, en siksi, että saisin seurata, kuinka maapallon kulloinenkin päivä alkaa, ja arvailla valistuneesti, miten se päättyy. Motiivinani nousta aikaisin ei ole huutava halu kuunnella talon muiden asukkaiden aamun kulkua, vaikkakin se naapuristalkkaavalle luonteelleni sopisi.
        Haluaisin olla aamuihminen, jotta saisin aamuittain vähintään seitsemästä puoli yhdeksään kylpeä auringossa, joka ei kysele lupia, vaan paistaa ikkunasta verhon läpi valaisten koko pienen asuntoni posket kuumottamaan saavilla säteillään. Se pakottaa uneliaat silmäni auki ja samanaikaisesti kirkkaudellaan kiinni, siristelen ja huomaan hymyileväni. Tunnen lämmön kasvoillani, helmeilevänä, kaulalla, rintakehällä ja käsivarsilla. Otan silmälasini pois, jotta tuntisin säteet kunnolla silmäluomillani  tosin välissämme on edelleen ikkunalasi, kaksiteho, karmit auringosta haalistuneet. Kaapaisen lattialta harmaan villatakkini, hetken jo auringossa olleen ja siksi niin lämmittävän. Siirrän kanelilla tai kaakaojauheella herkutetun puuron kattilasta kippoon, juuri sille tarkoitettuun astiaan, tiskasin eilen. Siirrän itseni nojatuoliin, ikkunan eteen, jossa saan yhä myhäillen lusikoida puuroani ja seurata vastapäisten talojen huoneiden heräämistä yksi kerrallaan, kuunnella tai lukea uutisia, suunnitella kouluesseetä tai seuraavaa runoa päässäni. Ja nauttia auringosta, niin paljon kuin kuolevainen nyt voi, huomiseksi on luvattu puolipilvistä.


torstai 15. maaliskuuta 2018

Mitä mieltä sä sitten oot Minni Hiirestä?

Tammikuu lipsui otteestani ja loppui ennen aikojaan.
Helmikuuta en koskaan edes tavoittanut.
Maaliskuuta on enää puolet jäljellä.
Minne hävisivät tunnit, joiden aikana piti tehdä kaikki se mikä tekemättä jäi?

Hassua.
Kello on seitsemän ja ulkona on vielä valoisaa. Jopa ilman Rentukan uutta kylttiä. Aamulla aurinko lämmittää ikkunan läpi unisia kasvojani, aiheuttaa poskille punan ja pakottaa hymyilemään.
Saa hymyilemään.
Toivon, etten koskaan lakkaa ihmettelemästä valoisuuden käsittämätöntä ja aina samalla tavalla yhtäkkistä lisääntymistä, sokaisevan hohtavaa hankea tai pitkästä aikaa ensimmäisiä lintujen lauluja. Vaikka maa on lumesta valkea ja vaikka elänkin mielessäni vielä talvea, jossain sisuksissani kuplii kevät. Ei se loskan, märän, hiestymisen ja liukastumiskaatumisten sävyttämä allergia-aika, vaan asvalttiset kadut, uudet tennarit mahdollisesti villasukilla, ilmassa kieppuvat kottaraiset ja muita siivekkäitä, arasti vihreää orastavat oksat, lapsenuskoinen luottamus tulevasta kesästä.
Mutta ei mennä vielä sinne asti, ei edes kevääseen. Antakaa minun elää talvea vielä muutama päivä, edes muutama päivä! Sen jälkeen voimme huoletta siirtyä kevätaikaan.

Siispä oikein mukavaa huhtikuuta jo etukäteen, sillä saan itseni jälleen kiinni varmaankin siinä toukokuun tienoilla!

ps. Vaikka mämmi sopisi boheemille taiteilijasielulleni, se ei mitä ilmeisimmin enää sovellu herkälle runosuolelleni. Että sikäli elän melko masentavia aikoja. Noh, onhan se pääsiäinenkin kohta jo ohi, varmaankin ennen kuin huomaankaan. Hyvä syy syödä muita satokauden tuotteita. Kuten vaikkapa suklaata.