sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Presidentinvaalien seurantaa – livelähetys

Hyvää iltaa!
Nyt kun olen vihdoin laskeutunut takaisin Jyväskylään ja muut ystäväni ovat ilmeisen kiireisiä, on mitä parhain hetki omistaa ilta kotimaan asioiden seuraamiseen. Täten tervetuloa Tyttösen kisastudioon ja presidentinvaalien livelähetykseen!
Varsinainen jännittäminenhän alkaa suunnilleen kuuden vuoden kuluttua, mutta kuten eräs Ylen politiikan toimittaja työpaikkansa säilyttääkseen ja alansa konventioita noudattaen huomautti, riittää näissäkin vaaleissa mielenkiintoa. Ja sitä tässä lähdetään metsästämään.

Ensin kampanjoinnista useampi sana, ja nimenomaan vaalimainoksista.

Merja Kyllösen mainos on melko tummanpuhuva mutta toisaalta puolueen värejä reunuksillaan hyödyntävä. "Arvon presidentti" on mielenkiintoisen monitulkintainen iskulause, jonka ruotsinnoksella ei ainakaan rajoiteta äänestäjäjoukkoa. Sanaleikintä Me-rja tuo kepeyttä muuten vakavahkon asialliseen mainokseen.

Pekka Haavisto ottaa mainoksessaan etäisyyttä sekä puolueeseensa että etunimeensä. "Suomen seuraavat 100 vuotta" liioittelee Haaviston mahdollisen valinnan vaikutusta eineen verran, melko erikoinen lausahdusvalinta. Haavisto on sijoittunut kuvassa oikealle (edelleen jännä valinta) ja hän ikään kuin antaa tilaa leijonalle, Suomelle. #Haavisto2018 tuo esille ehdokkaan some-osallistumisen sekä siten nykypäiväisyyden. Ruskeanharmaassa ei tosin ole mitään vihreää.

Matti Vanhanen on mainoksessaan antanut kansalle vain toisen poskensa. Haalean vaalea olemus ei näytä ajavan Suomen saati keskustan asiaa. Uudet lasit tuovat mukavat raamit kaulattomana killuvalle kasvokuvalle. "Suomen asia on meidän" ei loukkaa ketään mutta ei ota oikein kantaakaan mihinkään. Melko halju kokonaisuus, ehkä se on tarkoitettu jäljittelemään kohdettaan, kuka tietää.

Laura Huhtasaari päräyttää keltaisella taustalla, sinistä tulevaisuutta ei todellakaan ole havaittavissa. Elovena-naiseuden voimalla mennään, ja mainoksesta nousee erityisesti ehdokkaan etunimi esille. Tuttavallista, todella. "Suomi takaisin" ...kenelle? Perussuomalaisilleko, joiden nimeä, väriä tai logoa ei parhaalla tahdollakaan voi mainoksesta bongata? Numero viisi tuodaan isosti esille, kuten Vanhasella nelonen. Että tiedät sitten minkä numeron äänestysympyrääsi raapustat.

Tuula Haataisen vaalimainos hehkuu punaista, täysin SDP:n näköinen kokonaisuus. Nimen alla ilmoitetaan sangen asiallisesti ja jopa varsin tarpeellisesti, mistä housupukunaisesta tässä nyt on kysymys. Kuvan lomaan on ujutettu ehdokkaan arvoja tiiviiksi listaukseksi. Kenelläpä ehdokkaallamme ei olisi sydäntä sanoa moisia asioita. Haataisen mainokseen kätketty viesti on mitä ilmeisimmin, ettei hän mahdu mihinkään lokeroon  valkoiset raamit eivät ehdokasta pidättele.

Paavo Väyrynen tavoittelee tietynlaista kansanmiehen olemusta. "Paavo presidentiksi(.fi)" on mutkaton viesti, jonka faktuaalisuutta ehdokkaan ilmekin todistelee. Mainoksen värimaailma on siniharmaa, ja keskiössä todellakin on tuttu ja turvallinen Paavo, nimenomaan etunimellään. Numero seitsemän on kuin mainokseen jälkikäteen tussilla rustattu. Viiva löytyy.

Sauli Niinistön mainos on asettelultaan mielestäni villein. Niinistön jopa kyräilevä olemus viestinee selän kääntämistä menneelle ja katseen suuntamista tulevaisuuteen. Pienemmässä kuvassa ehdokas kävelee vaimonsa kanssa punaisella matolla kohti valoa, tästä nyt en uskalla tehdä minkäänlaista tulkintaa. Mainosta sävyttävä sitaatti ei sano paljoakaan. Ehdokkaan nimi on präntätty erittäin pienellä vasempaan alareunaan, kasvojen voimalla siis mennään. Mainos on melko selkeä, erityisesti alalaidastaan, johon oleellisimmat, nimi ja numero, on sijoitettu. Ja kuinka paljon tähän olikaan sijoitettu?

Nils Torvalds aivan kuin haastaa kuvaansa katsovaa vakavan kyseenalaistavalla ilmeellään. Mainos on mielestäni asiallisin ja arvokkain, henkilökuva ilman korulauseita tai kikkailuja. Toisaalta posteriin sijoitettu teksti olisi ollut haastava kaikin puolin, ei vähiten kielivalinnaltaan. Hivenen hassua toisaalta, että Kyllönen ja Haavisto ovat ainoita, jotka viestivät myös ruotsiksi. Ehkäpä Torvaldsin ei siis tarvitse kosiskella äänestäjiä ruotsin kielellä, kyllä hän omansa saa luokseen pelkällä mukaintensiivisellä katseellaan. Ysi sydämessä, rehdisti puolueen edustajana, turvallisen vaalea ilmapiiri ympärillään.

Mielestäni vaalimainokset ovat suhteellisen onnistuneita. Ehdokkaat luottavat omiin vahvuuksiinsa ja ratsastavat omien persooniensa avulla. Yllätyksiä ovat Kyllösen jopa uhkaavan tumma kokonaisesitys, Haaviston numerottomuus sekä Huhtasaaren keltaisuus. Onnistuneimpina pitäisin erityisesti Väyrystä, joka on vanginnut persoonansa ja ikään kuin tuotemerkkinsä yhteen pahvijulisteeseen, sekä Torvaldsia, jolla on perinteisin, jopa oikeaoppisin vaalimainos, jossa luotetaan ehdokkaan kuvaan ja tunnettuuteen.

Ja sitten ennakkoääniin, kylläpä totta tosiaan jännittääkin.
Niinistölle ennakkoäänistä 64,4%, "oho" on täysin hyvä sanavalinta. Että eiköhän tämä todellakin ollut tässä. Äänien määrä liikuttaa Niinistöä portaiden avulla suoraan yläkertaan.

Ylen kokoomahaastattelussa erityisesti Huhtasaari ja Väyrynen toistavat mitä ilmeisimmin ennalta harjoittelemaansa mantraa. Huhtasaari sanoo kolmatta kertaa perussuomalaisten olevan pian uusi normaali. Väyrynen kiittelee talkoolaisiaan ja kritisoi muiden rahoitusta. Kyllä on muilla aina paremmin.

Kyllösen retoriikka yllättää! Kehkeytyykö tästä uusi, aiemman soinilaisen sananparren haastava politiikan puhetyyli? Torvalds vaikuttaa kovin pettyneeltä, jopa kansan valintaa syyllistävältä. Onnea tulevaisuuteen!

Ylellä on kyllä kovin dramaattisia välimusiikkitilutteluja...
Pulinat pois, kyllä, kiitos Haavisto, juuri näin. Joko saa mennä nukkumaan?
Teknisten ongelmien takia en kuule Huhtasaaren tai Väyrysen haastattelua. Koneenikin valmistautuu yöunille. Perussuomalaisten uusi normaalius kuitenkin toistuu jälleen, kuinka mieltä ylentävää...

Kyllönen hehkuttaa, kuinka oikeistolla on vasemmistolaiset arvot, eikö niin, arvon presidentti?
Halla-ahoa sensuroidaan toimimattoman mikin tekosyyllä, huomaamatonta mielipidevaikuttamista, Yle.
Vai Niinistö isähahmo, niinkö Torvalds? No totta toisaalta, ja vastahan se alkaa vahvistumaan.
Niinistön valintahan tarkoittaa mitä mainiointa asiaa: vauvauutisia! Kerrankin Suomeen saadaan positiivisia uutisia, iloista pöhinää, sukkapuikot viuhovat ilmaa! #synnytystalkoot tokihan ne vasemmiston ajatukset siis oikeistoonkin vaikuttavat. Että kyyyllä minun mielestäni tämä on hyvä uutinen.

69,9% on matalahko muttei mitenkään järin yllätyksellinen äänestysprosentti. Ihan ok.

Ai että Rönkä on liekeissä, aivan loistavaa settiä läpi lähetyksen! En kiinnitä huomiota enää muuhun kuin hänen lasautuksiinsa ja savolaissävytteiseen hassutteluunsa. Kiitos Rönkä, sinä olet vaalipäivän todellinen yllättäjä ja mielenkiinnon ylläpitäjä!

"Niin se aika kuluu." Toden totta. Kuusi vuotta, jestas, vuoteen 2024 asti sopii presidentin tointa "hoidella". Ja lisäksi rouva Haukiota sekä tulevaa pienokaista. Kiirettä tulee pitämään.

Tähän väliin Tyttönen ehdottaa, että seuraavalla kerralla seisova presidentti olisi yhtenä ehdokkaana. Vaihtelu virkistää, sanovat.

Ja sitten vuorossa onkin voittajan kyselyvartti sekä muiden ehdokkaiden kiitospuheet. Muutamissa esiin nousevat maamme säämaisema, lumipyryt ja pakkanen. Suloisen suomalaista, sama kylmyys se on kemijärveläiselle pienviljelijälle kuin presidentillekin.

Pliis älkää soittako Robinia kokoomuksen vaalibileissä! Toi ei oo parasta just nyt, muitakin valintoja sopisi pohtia...

Lisää puheita, näitähän riittää. Ja vaikka kuinka kauan. Tyttönen vetäytyy siis tässä vaiheessa ja siirtyy yhä selvemmin vain kuuntelemaan muiden mietteitä. Vain kritisoidakseen niitä pienessä päässään. Kiitoksia seurastanne ja mitä parhainta vuorokauden jatkoa. Viettäkää viehättävää tietoturvapäivän iltaa älkääkä sairastuko Röngän mainostamaan keuhkotautiin!


perjantai 19. tammikuuta 2018

Kun vaajakoskelaiset menettivät monopolinsa

Kuten Yle eilen vetävästi kirjoitti:

Virhe nimien oikeinkirjoituksessa ei ole erhe ollenkaan, nämä
kaksi pandaa ovat kiistaton yksikkö. Varsinkin tulevaisuudessa. #synnytystalkoot

Pandat saatiin kameroiden eteen eilen kuitenkin jo ennen kahtatoista, Ylen ennustuksesta poiketen. Siinä jäivät kuulkaa laajennukset ja lausetyypit toiseksi, kun suunnilleen puolentoista tunnin live-lähetyksen seuraamisemme huipentui valmetin vetämien pandanmentävien koppien lipumiseen ohi vähintään alaraajoistaan ja sormenpäistään paleltuneen vihreäliivisen mediamassan. Ja sinne ne lähtivät, leppoisat bambun pureskelijat, matkaamaan kohti vuonna 2017 Suomen viidenneksi suurinta kuntaveroa pidättänyttä kaupunkia autuaan tietämättöminä siitä itsekkäästä ja jopa maailmantaloudellisesti merkittävästä (valta)pelistä, jonka pieniä mutta silti suhteellisen giganttisia nappuloita ne olivat. Ovat.

Ja miksi tästä nyt sitten piti kirjoittaa vielä yksi uusi teksti?
Siksi että
1) eläimet nyt ovat suomalaisten juttu. Delfiinit eivät enää hetkeen ole puhuttaneet, joten kaipaamme kipeästi jotain muuta. Toki Suomessa luonnonvaraisesti elävistä eläimistäkin voitaisiin joskus puhua. Muista kuin susihavainnoista.
Sipoossa.

2) siitä Länsimetrostakaan aina jaksa puhua. Eikä täällä "keskisessä" Suomessa sellaisesta niin edes välitetä. Linkki kulkee.

Pitää se vielä lopuksi todeta, että kyllä ovat ajat muuttuneet. Ennen, niinä hyvin aikoina tietenkin, Kiinasta tuotiin silkkiä ja marco poloja siinä sivussa. Nyt rahtivuorossa ovat pandat, joiden kotoutus arktisiin olosuhteisiin onnistuu parhaiten nimeämällä ne perisuomalaisten veden olomuotojen mukaan. Millä tavalla niitä muka rohkaistaan säilyttämään oma kulttuurinsa ja identiteettinsä?
Ja missä ovat vihreät, vastustamassa moista eläintenluovutusta ja orjuudesta toiseen siirrettäviä pandoja, jotka vieläpä kaikista maailman logistiikkavaihtoehdoista lentäen tänne kyydittiin? No tuskinpa ovat. Sen sijaan esimerkiksi Helsingin sitivihreät (nimenomaan) suunnittelevat jo maisemallisesti miellyttävintä tandem-reittiä päästäkseen kuukauden kuluttua todistamaan näitä Kiinan imagon parantajia.
En yllättyisi, jos innokkaimmat olisivat jo jonottamassa Ähtärin porteilla. Toistan, Ähtärin.
Kyllä ovat ajat muuttuneet.


torstai 18. tammikuuta 2018

Karmaa kaupan kassalla

Vaelsinpa tässä eräänä päivänä jälleen lähi-konsonantti-kauppani korkeiden ja juuri täytettyjen hyllyjen välissä saalistaen itselleni ravintoa, kuten niin monet jo vuosituhansien ajan ovat ennen meitä saalistaneet. Vuorokauden suhteellisen myöhäinen ajankohta sekä mitä luultavimmin muutamaa promillea vastannut väsymystilani aiheuttivat jopa CatCatia kaameamman kaksikon, jonka tärkeimpänä päämääränä tuntui olevan kaiken mahdollisimman epäterveellisen sisällyttäminen ostoskoriini (joka toki on kaupan omaisuutta eikä suinkaan omani). Pidin kuitenkin pintani ja nappailin oikeastaan vain hevi-osaston tuotteita mukaani, vaikka olenkin lähinnä vaihtoehtopoprockin ystävä (sori, yhtä väsynyttä kuin muukin olemukseni). Onnittelin jo itseäni loistavista ja minulle valitettavan harvinaisista terveellisistä ostopäätöksistä kaartaessani loppusuoralle. Kassajono häämötti näkyvissäni, pystyin jo lähes kuulemaan kuittia tulostavan pömpelin epämääräisen äännähdyksen tulostamistapahtuman päättymisen merkiksi, minun onnistuneen korttimaksuni päätteeksi, ja kuinka onnellisena ottaisin kassahenkilön ojentaman paperinpalan lähempään tarkasteluun.
Se näyttäisi hyvältä. Lista on vitamiinia täynnä, pakollinen maitolitra toki lukeutuu mukaan, ja alalaidassa on jopa yllättävän pieni luku  kuin ylistäen päätöstäni suosia satokausituotteita.
Mutta.
(Tähän väliin päivitän kyseisen konsonantti-kaupan pohjapiirrustusta jokusen neliön. Kassoille päästäkseen on valittava neljästä kaistasta: kaksi näistä kulkee pakasteosaston läpi, kolmas vasemmalta on reunustettu erilaisilla ihmisen ja muun objektin pesuun tarkoitetuilla välineillä ja neljäs lie kaikista vaarallisin, värikkäin minimuffinivuoin sekä karkein ja suklain täytetty hyllyväli. Linjoistaan huolehtivan tulisi huolehtia myös linjastoistaan ja kaiken järjen mukaan valita käytävä numero kolme, vasemmalta katsottuna.)
Viimeisestä käännöksestä itseäni suoristaessani otin muutaman hitaamman askeleen, keräsin vasta vauhtiani äsköisen mutkan jälkeen loppukiihdytystä varten. Oppikirjasuoritus kaikin puolin, mutta kaistavalintani oli amatöörimäinen.
Olin nimittäin huomaamattani ajautunut kaistalle numero kaksi, jota voidaan sinänsä pitää pakasteallaskäytävistä parempana sen puolen kylmäkaappien sisältäessä lähinnä pitsa- eikä jäätelötuotteita. Sen varteen oli kuitenkin sijoitettu myös erään nimeltä mainitsemattoman koomikon etunimen puolikkaan mukaan nimetyn yrityksen bataattiranskalaisia, jonka muka-halvan sokkihinnan auliisti kertova punainen tarjouslappunen oli häiritsevän suuri ja ohittamaton.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että kassajonossa tajuntaani viimein iskostui fakta, että olin juuri noukkinut pakastealtaan pohjalta viimeiset pussit jäisiä bataattisuikaleita kuin mikäkin biljardin pelaaja, vasen jalka edelleen maata koskettaen. Tuolloin taakseni oli ilmaantunut jo kanssajonottajia, joten sillä hetkellä virheeksi määrittelemäni teon kumoaminen, pussien heittäminen takaisin tyhjänä jäätyvään lokerikkoon, oli sula mahdottomuus. Sillä suomalainen ei toimi niin. Ei, kun on jo siihen asti päässyt, niin kyllähän näistä nyt maksetaankin vaikka ei niin huvittaisikaan. Kyllä ei sota-, pula- tai sotapula-aikana valitettu ruuasta.
Niin.
Että siinä minä sitten jonotin. Tuijottelin kenkieni kärkiä, jotka olivat selkeästi ottaneet osumaa jostain sulaneen loskan pehmittämästä multakasasta. Epämiellyttävän näyn vuoksi siirsin katseeni pelikoneen pelaajaan, mutta koska sellaista ei varsin poikkeuksellisesti paikallaan nappuloiden edessä tönöttämässä näkynyt, annoin katseeni lipua maksupäätteen äärellä häärivään pariskuntaan, joka yhteispelillä yritti saada maksua onnistumaan. Hetken näpyttelyn, nenähuokailun sekä no-mites-se-nyt-eilyn jälkeen pariskunnan oletettava naisosapuoli kuitenkin vetäisi kortin jopa voitonriemuisesti harmaan mötikän suusta ja julisti sen jälkeen ponnekkaan ystävällisesti tarvitsemattomuutensa kuittia kohtaan  "Minä säästän paperia."
Ja näin saatesanoin hän siirtyi viimeistelemään toisen osapuolen osapuilleen samanaikaisesti lopettamaa pakkausurakkaa kassa-aseman päädyssä samalla lompakkoaan taskuunsa tuotottomasti tunkien.
Silloin minä huomasin sen.
Katseeni siirtyi naisen takintaskusta kylmään laattalattiaan, jonka kaiken harmauden keskellä loisti jotain vihreää, aivan siinä maksupäätesysteemin alapuolella. Objektin skannaustulos valmistui päässäni juuri samalla hetkellä kuin kuulin kassahenkilön sanovan minulle vaimean "hei"-tervehdyssanan sekä yskäisyn yhdistelmän  elimme kuumeisimman flunssa- ja kurkkukipukauden hetkiä  johon äkilliseen noteeraamiseeni vastasin jotakuinkin "mhhterve" pääni vielä vasta kääntyessä ostoksiani piippailevan ihmisen suuntaan. Tämä liikkeeni ei kuitenkaan koskaan päässyt maaliinsa, vaan se kääntyi kuin u-käännöksen tehneenä takaisin siihen suuntaan mistä oli tullutkin. Raha veti puoleensa.
Ja niinpä minä kyykistyin kaikessa ketteryydessäni niin sulavasti kuin vain mahdollista oli noukkimaan tuon sinänsä melko vähäisen mutta odottamattomana nettotulona varsin suuren rahasumman, jonka eteen kyllä tein töitä mutta tosiaan vain jo mainitun kumarruskyykkäyksen verran. Palauduttuani takaisin normaalikorkeuteeni kassahenkilö oli jo kaikessa rivakuudessaan siirtänyt äänitehosteiden säestämänä ostokseni vasemmanpuoleiselta hihnalta oikeanpuoleiselle ja ilmoitti rahasumman suullisesti, vaikka se hehkui vihreänä nelinumeroisuuttaan siinä kassan näyttöpäätteessä, tiedätte kyllä mitä tarkoitan. Ojensin hetken sormillani juuri poimimaani seteliä hypisteltyäni ja sen todelliseksi rahan realistumaksi todettuani kyseisen käteisvarannon jopa empivin käsin tiskimäisen tason yli kassahenkilölle, päästin suustani lausahduksen "ja loput käteisellä ...eikun kortilla", joka korjausliike ei jäänyt kassahenkilöltä huomaamatta, kuten hänen lauseensa "no tässähän onnistuu jo sekottamaan muutkin ihmiset" eittämättä todistaa, vaikkakin lauseensa sisältää myös erikoisen itsesyyllistävän sävyn  ihan kuin minun väsymykseni, päätökseni tulla kauppaan silti juuri silloin sekä vasta havaitsemani ja poimimani seteli ja siitä aiheutunut lisähämmennykseni olisi ollut hänen vikansa!
"Eikun on vaan ollut liian pitkä päivä."
"Mmm, niinpä."
Ja tämän, suomalaisella mittapuulla herkän lyyriseksi määriteltävän sananvaihdon aikana sain maksettua ostoksistani jäljelle jääneen osuuden, itse asiassa lähes tarkalleen puolet alkuperäisestä kokonaissummasta, kolhuisella kortillani ja kuitin, kassahenkilön sitä auliisti (pakotetusti) tarjottua, napattuani pääsin pakkaamaan ostokseni mukanani kantamaani reppuun ja astelemaan nälkäiseksi äitynein vatsoin kohti kompaktia kotikoloani.

Kenties väsymyksestäni johtuen ymmärsin vasta kaupan parkkipaikan ohitettuani, mitä juuri oli tapahtunut. Joku oli tietämättään maksanut ostoksistani puolet. Olin maksattanut jollakin ostoksistani puolet. Ketä olin hyödyttänyt, keltä lainannut ilman aikomustakaan edes ajatella takaisinmaksua?
Keneltä kyseinen vitosen seteli oli pudonnut? Kenties joltain yksinäiseltä, suihkusta haaveilevalta kaduntallaajalta, jonka viikon budjetin olin röyhkeästi ottanut omakseni. Yritin helpottaa oloani ajattelemalla, että ehkäpä se kuului jollekin porholle, joka voi seteleitä ympärilleen tiputellakin vaivautumatta nostelemaan moista taskurahaa.
Sitten muistin takanani koko ajan kasvaneen jonon.
Olivatko he nähneet, mitä olin tehnyt? Kykenisivätkö he todistamaan jopa varkaudeksi, tai ainakin lieväksi näpistykseksi, henkisesti tuomittavissa olevan tekoni?
Ja mikä pahempaa, olivatko he nähneet keneltä seteli oli tippunut?
Mitä jos se leijailikin edelläni asioineen pariskunnan yhteisestä lompakosta, kummankaan huomaamatta, heidän taistellessaan yhdessä maksupäätettä vastaan? Jos se olikin heidän ja takanani jonottaneet ihmiset näkivät sen, pitivät minua omaa etua tavoittelevana, kierona lurjuksena, kun en huomauttanut pariskunnalle heidän rahallisesta menetyksestään? Ahneena vain odotin heidän väistymistään, jotta voisin sanattomasti näpäyttää, viedä, varastaa jotain toisen omaa, kiittämätön!
Tässä vaiheessa olin päässyt jo kerrostaloni alaovelle. Paluuta ei enää ollut.
Kotiin päästyäni purin kauppakassit ja laitoin uunin päälle.
Ilmaiset bataattiranskalaiset maistuivat yllättävän hyvälle.

Ja ennen kuin tuomitset minut joko valehtelevaksi omanKettusentavoittelijaksi tai vaihtoehtoisesti onnekkaaksi hannu hanheksi, tahtoisin jatkaa tositarinaani vielä osalla 2. En nimittäin antanut tälle kirjoitukselle perusteettomasti moista otsikkoa.
Kolme päivää myöhemmin päädyin jälleen saman myymälän käytäville. En selosta kulkuani siellä yhtä yksityiskohtaisesti kuin aikaisemmin, sillä se todennäköisesti karkottaisi sinut, ainoan tänne asti jatkaneen lukijani pois, joten ynnättäköön kyseinen epäröintisävytteinen kauppavaellus sanaan edestakainen.
Joka tapauksessa pääsin vihdoin kassalle ostoksiani maksamaan ja kaikki näytti sujuvan mitä mainioimmin.
Kunnes.
Siirryttyäni pakkaamaan tuotteitani ja sulloessani hetken mielijohteesta mukaan nappaamaani broilerinkoipirasiaa kauppakassiini, tämä muovinen objekti menee ja halkeaa koko pussin sivun levyisesti. Hatarinkin mielikuvittelija nähnee, millaiseen mitäs hiiskattia nyt -ilmeeseen naamani vääntäytyi.
Tilanne oli tietenkin pelastettavissa  minun tarvitsee vain ostaa uusi muovikassi. Mutta mutta. Ruuhka-aikaisuuden vuoksi kassoille oli syntynyt melkoiset jonot, kuin ilmaisia ämpäreitä jaettaessa, joten jonotus saati jonossa ohitteleminen yhden muovipussin takia eivät olleet vaihtoehtoja. Niinpä ryhdyin kiireessä sullomaan ostoksiani vaikeasti kuvailtavan muovipussin jäännöksen poimuihin. Kun seuraavan asiakkaan ostokset jo lähes koskettivat ostamaani maitotölkkiä (mitä tilannetta piti visusti vältellä sen kiistämättömän intiimiyden takia), nakkasin mielestäni nestemäistä kultaa sisältävän pahviesineen muiden ostoksieni joukkoon, kiersin pussin entiset reunat mahdollisimman hyvin yhteen saaden muodostettua käsivarsilleni Nuuskamuikkusen nyyttiä amatöörimäisellä olemuksellaan halventavan könttikonttikokonaisuuden, jota toden totta tuli kantaa ja kannatella.
Kauppamatkani on puolisen kilometriä.
Nyt se tuntui lähentelevän puolimaratonin mittaa.
Käteni kramppasivat jo kaupan parkkipaikalla eikä niitä voinut liikuttaa mihinkään suuntaan  sen päivän tuurillani pestot olisivat kuitenkin ottaneet ja särkyneet loskaiseen maahan jättäen sekä asvalttiin että minuun vain surullisen näköisen jäljen. Ensimmäisen bussipysäkin ohitettuani mietin hetken kääntymistä takaisin kaupalle, mutta jatkoin itsepäisesti matkaani. Toisen kohdalla olin valmis maksamaan seuraavalle vastaan- tai ohitulijalle vitosen uudesta kauppakassista. Mistä vain sen kaltaisesta kantovälineestä. Helposti.
Taistelin silti tieni kotiin, vaikkakin oven avaaminen oli varsin mielenkiintoista puuhaa tärisevin käsin ja liian vähin ulokkein.

Joten kyllä, luulen saaneeni ansioni mukaisesti, riistettyäni ensin toisen omaisuutta sen kummemmin miettimättä omaan käyttööni, kun taivalsin tuon via dolorosani. Ja tarinan opetus: muista ottaa varakauppakassi mukaasi, koska kanankoivet voivat käyttäytyä arvaamattomasti. Äläkä osta edellä mainittuja bataattiranuja, ei ne nyt niin hyviä ole. Ellet saa niitä ilmaiseksi.


maanantai 8. tammikuuta 2018

Seitsemäntenä päivänä hän teki kakun

Tyttösen kirjoitukset täyttää tänään kaksi vuotta! Kakkua ei tosin ole leivottu tämän iloisen vuorokauden vuoksi vaan Maalaajan, jonka vuosipäivää emme valitettavasti joulun pyhinä pystyneet viettelemään.
Kuten tavaksi on muodostunut, on aika jälleen niputtaa vuoden ensimmäisen viikon tapahtumat yhteen. Mutta koska edes näennäistä skarppausta uutisten seuraamisessa ei mitä valitettavimmin ole vuoden alussa tapahtunut, seuraa selontekoa Tyttöselle viikon aikana sattuneista tilanteista.

Lähdin kotikotoa takaisin Jyväskylään uuttavuotta viettämään. Mutta kuitenkin lähinnä kirjoittamaan. Elämään niitä vuorokaudenaikoja, jolloin olin luontaisesti hereillä enkä vain keinotekoisesti sinnitellyt. Totuttautumaan jälleen yksinäisyyteen yhteisö ympärilläni. Takaisin sinne missä tunnen olevani eniten.
Kannattiko? Kaiketi.

Ensimmäisten päivien aikana olen
- seurannut molekyylin tunnistamista, nähnyt palasen mustaa peiliä sekä laulanut pu-pu-pu-Pullavaa. Saanut kuulla näyttäväni Nuuskamuikkuselta. Kiitos?
- maratoonannut käveleviä kuolleita ja vaihteeksi ihmetellyt jodlaajia.
- rikkonut jälleen hieman itseäni mutta myös korjannut. Tee-se-itse-menetelmällä, "sen" ollessa tässä minä. Pitkäaikainen projekti, kesken.
- saanut röyhtäisyn kasvoilleni vierestäni urheilleelta vanhemmalta mieshenkilöltä. En ole kokenut mitään vastaavaa aikaisemmin.
- ollut huolissani läheisteni vatsoista. Omastanikin.
- tilattuani kaakaon saanut eteeni hanakaljan. Lähtiessäni kyseinen juomainlaskija oli siirretty ovelle portsarin hommiin.
- sekoillut, sekoittunut ja sulautunut sillä ainoalla sängyllä, joka elämääni kiinteästi kuuluu. Vaikka ei se edes ole minun.
- suorittanut molemminpuolisesti äärimmäisen epäonnistuneen ohitustilanteen, joka samanaikaisesti nolotti ja nauratti jo ennen kuin se alkoikaan. Ja liian paljon sen päätyttyä.
- nauranut. Paljon. Mehiläisvahan vaikutus ei katoa.
- bongannut näillä leveysasteilla tähän vuodenaikaan varsin epätyypillisen AURINGON. Olin taasen lähes unohtanut sen olemassaolon.
- tuijotellut Harjun tornia sekä poutasäällä että pilvien ja usvan seasta sekä kuullut edelleen soitettavan joulun tulleen.
- ennustanut tulevaa ja kuullut sen toteutuneen. Odotan visioni lopullista toteumaa.

No entäs niiden asioiden toteutuminen, joiden takia tänne jo köröttelin? Ovatpa nekin vaihtelevalla menestyksellä onnistuneet, ei voi valittaa. Eikä täällä yksinäisyyttäkään tarvitse tuntea. Alakerran naapuri on hankkinut koiran.


maanantai 1. tammikuuta 2018

Vuosikertomus 2017

Mitä ilmeisimmin on tullut jälleen aika tiivistää edelliset 365 päivää eli 8760 tuntia eli 525 600 minuuttia, mikä tekee kutakuinkin tasan 31 536 000 sekuntia. Ja kyllä onkin noihin aikoihin eletty.

En koe seuranneeni edellisen vuoden uutisia niin tarkasti ja pitkäjaksoisesti kyetäkseni kirjoittamaan niistä oivaltavia näpäytyksiä ja yhdistelyitä sisältävän postauksen. Täten itsekeskeisesti olen kerännyt alle oman vuoteni merkittävimpiä ja merkillisimpiä asioita (eli lähinnä niitä jotka muistan menneestä ja jotka toivonkin muistavani). Ne esitetään satunnaisesti suunnitellussa järjestyksessä. Siispä,
Lista niistä asioista, jotka Tyttösen vuodesta 2017 muistettakoon:

1. Eräiden siivekkäiden metsästäjien killan perustaminen sekä jatkuvasti kehittyvä ravintola-alan yrityskonsepti.

2. Kaksi muuttoa. Yläkerran koira, Lastenlaulu-kitaristi, Kari ja Laitosmies. Vuodentakainen korvapuustia & kirjoituksia keittiön työtasolla, jonne uunin lämpö juuri ja juuri ylettyi.

3. LÄNSIMETRO VALMISTUI! Tuskin uskon tätä vieläkään.

4. Kanavan avannut tulostuspaperikirjoitus.

5. Kesä 2017 kokonaisuudessaan, mutta erityisesti liftaus. Kaikkine lukuisine henkilöineen.

6. Festarit esiintyjineen. Imagine Dragons, Nothing But Thieves ja Ultra Bra.

7. Katalaani ja kielivaikeuteni.

8. Muuan paikallisen yhdistyksen toimintaan liittyminen ja sen mukanaan tuomat tilanteet.

9. Halinallekandidaatti ja häneltä saamani sanat.

10. Jodlaajat.

11. Naapuristalkkaus nyt ja huomenna.

12. Erimuotoiset pannarikohtaamiset.

13. Uuden koneen äänetön olemus.

14. Haalarit ja sekaisin olevien lehtien teko.

15. Kaikki suomalaiset kirjailijat, jotka yrittivät.

16. Ihan kaikki muutkin sekä omat että muutaman muun kirjoitukset! Erityisesti muun muassa Joulurunokalenteri osa 2 ja polemiikki sananvapaudesta.

17. Se viiksekäs humanisti.

Uudenvuodenlupaukseni on sama kuin viime vuonna (jonka kyllä pidin mielestäni varsin onnistuneesti): mitä ikinä suht laillista ja mielekästä tekemistä meinaatkin ehdottaa, tulen mukaan jos vain haluat :-)
Mainiota tätä vuotta kaikille lukijoille ja kirjoittajille!