torstai 6. syyskuuta 2018

Kun kuoret halkeavat ja ketsuppi loppuu

Puhelimeni suojakuoret täyttivät taannoin kaksi vuotta, onnea pilkkutautiselle! Ikä ei tullut tälläkään kertaa kuitenkaan yksin, voi raihnaista vanhusparkaa, joten uusien kuorien metsästys oli aloitettava ennen varsinaista jahtikautta. Kuukauden ajan minä vierailin erinäisissä alan kaupoissa vain pettyäkseni surkeaan ellei paikoitellen jopa täysin olemattomaan valikoimaan. Olen minä nettikaupoistakin kuullut, mutta se on sellaista nykyajan hömpötystä, ties mitä Kiinan tuliaisia. Kuten on tietysti tämäkin, jonka olin sitten pakotettu ostamaan eräästä Jyväskylässäkin toimivasta liikkeestä, kun muita vaihtoehtoja ei juurikaan ollut.

Astuin kauppaan ja tein ostopäätökseni melko nopeasti, sillä hyllyssä roikkui yksi ainoa paketti puhelimeeni sopivaa mallia. Nappasin sen mukaani ja olin juuri askeltamassa kassatiskin luo, kun sen keskiosassa kohoavan pylvään takaa alkoi kurkkimaan miesmyyjä. Hymähdimme molemmat hyväntuulisesti hassunhauskalle sähellyssattumalle ja myyjän edestakas-liikehdinnälle.
- Että semmoinen sitten löytyi.
- Joo... (olin siinä vaiheessa äärimmäisen haluton ja energiaton kommentoimaan "löytymisen" liian vaivattomalta kuulostavaa sointia; tässä mitään löydetty kun kovan työn jälkeen kaivettiin väkisin esille)
- Se on hyvä. Kylläpä se niin on, että kun ketsuppi loppuu, niin sitten se loppuu.
(?!?!?!)
- Jjooo...?
- Se ois 17,99. Ja kortilla, näemmä niinkös, joo-o, sen voi syöttää nyt sisään, sinne niin, just, joo, hyvä, kiiiitos, kuitti on tuossa, noin, kiitoksia ja oikein mukavaa päivänjatkoa.
- Jeps, samoin.
- Kiiiitos kiitos, moimoi!

Voitte tietysti edellä esitetyn perusteella kyseenalaistaa seuraavan, että onhan minulla siinä myös ne vastahankitut suojakuoret sekä innokkaasti tarjottu kuitti, mutta minusta tuntui, että käteeni jäi kaupasta yksi ainoa asia, yksi kysymys: mikä hiton ketsuppi?!

Näin se sitten loppuu.


lauantai 1. syyskuuta 2018

Kesä 2018: Ohjelma sekä edesauttaja- ja osittainen artistikattaus

Sinnepä taas menit, kesä, hetkesä ⎼ kuten kaustislaiset varmaankin sanoisivat. Vaan minkälainen kesä! Periaatteessa melko samankaltainen kuin viime vuonna, mutta silti täysin eri. Tietenkin. Joten jälleen on aika kiittää ja listata Tyttösen kesän 2018 tekijät. Olette sanoin kuvaamattomia!

Kesäkuuni olenkin jo tilittänyt. Kootusti siitä voisi kiittää laitureita rakastavaa, lokkeja pelkäävää ja Jenni Vartiaisen biisiä harmikseen hyräillyttä Kesää. Atk-tyyppejä ja Renen kuvaajaa. Sekä Virtasta, jolle Gigantin Ibraham ei tiettävästi koskaan vastannutkaan takaisin.

Heinäkuu oli musiikillista tykitystä. Kiitos:
Ex-vaimoaan autteleva tuulimyllymies, josta en muista muuta kuin vuosikymmenten takaisen takatukan. Uutisten ajaksi radiota huudattanut, työtään rakastava vanhustenhoitaja. Sähköpotkulautaa haeskeleva menneiden aikojen festarikävijä.
Ruisrockin tekijät ja kävijät.
Sanni, Years & Years, Cheek, The Chainsmokers. Uusimusta, Ellinoora, Litku Klemetti, SMG, Yona, Vesta. Vilahdus Reino Nordinia, Jenni Vartiainen, Olavi Uusivirta, FIRST AID KIT, Ismo Alanko, Antti Autio, sivukorvalla Sunrise Avenue, Karina, Rag´n´bone man, N.E.R.D alkutahdit.
Kyltin teossa kannustanut turkulaisspurgu. Paikanvalinnassa auttanut kengätön hippi.
Myyntineuvottelija, joka tykästyi tulevaisuudensuunnitelmiini. Lakuja ja sekä iloisia että melankolisia ajatuksia jakanut avoautonainen. Ilves-paita päällään 30-asteisessa autossa ajanut tamperelainen jäkismies, joka puoliminuuttisen keskustelumme aikana ehti tartuttaa oman murteensa puheeseeni pelottavan tehokkaasti. Vastapäiselle dösärille pysähtynyt junan odottelija. Rekkamies, joka osallistutti minut uskomattoman stereotyyppiseen ja hämmentävän tuttuun ihmissuhteiden pohtimishetkeen, jossa poltetaan tupakkaa juuri oikealla tavalla oikeaan aikaan. Lennokas, äkkijarrutuskykyinen elämästä nautiskelija ja maailman rakastavin äiti, jonka treffien toivon todella onnistuneen. Kellonajan huomioiden hämmästyttävän energinen työnainen, joka antoi tietämättään esimakua Kaustisen todellisesta luonteesta. En tajunnut sitä vielä silloin, sillä eihän sellaisen voisi ajatella olevan mahdollista.
Kiitos Kaustisen kansanmusajuhlien tekijät ja kävijät, jotka olette aika lailla samaa sakkia, sekä erityisesti Tove ja Tiina toimistolta.
Näppärit, Folk All-in Band, Antti Kleemola, Omiri, Irish Session Band. Chouk Bwa, Kostajan kaipuu, Äijäkanteleet, Ritva Nero, Lauluyhtye Cantavierre, Teemu Eerola Trio, The Leprechauns. Sväng, Okra Playground, Kostajan kaipuu, Yökatrilli varmaankin ennätysosallistujineen, Väisänen jne., Hot Club Lakeus, Apinajuttu. Maija Kauhanen, Egotrippi, Ruamjai, Trio Törn, A. Ylinen & Ystävät, Rommakko, Wasel & the Weasels. Eroottisen kansanperinteen ilta: Turvalan uunilla, Virve Rosti, Mihoko Goto, Suburban String band, Saima, Uncle Ruby, Wasel & the Weasels toistamiseen.
Sekä tietty töitä huhkinut Persikkaposki, jonka kanssa syötiin italialaista jäätelöä ja kuunneltiin suomalaista Virve "Vicky" Rostia! Ja liftattiin Jyväskylään takaisin. Ja sitten Vaasaan. Ja sitten junailtiin itsemme takaisin Jyväskylään.
Tunnin odotuksen jälkeen ilmestynyt pakettiautomies ja radiosta kuultu, jopa ehkä tarkoituksellisesti ärsyttävän vääräksi tehty mainoslause.
Keltinmäkeläinen, jonka muutaman kilometrin apu oli mittaamattoman arvokas. Kauppaan matkalla olleet äiti ja hänen äitinsä, arvioitu yhteisikä 156 vuotta. Kaksi menevän nauravaista vanhempaa naista, jollaisiksi Persikkaposken kanssa toivottavasti vanhetaan. Espanjalaistaustainen lääkäri, joka ajoi meidät melkein ulko-ovelle asti.
Panu, lyömätön optimisti ja pettämätön puuronkeittäjä, jonka blinit hivelevät makuaistia ja musavalinnat korvia. Mies, joka hankkii ystävilleen työpaikkoja, järjestää muutaman pyörän viikon ajaksi lainaan (vieläpä laillisin keinoin, mitä vantaalaisena hämmästelin suuresti), maksaa paremmalta näyttäneistä normaalibanaaneista luomubanskujen hinnan, asuu äärimmäisen sympaattisessa asunnossa, omistaa ammeen pohjalle tarpeen tullen leväytettävän krokotiilin ja joka pystyy käyttämään arkisessa keskustelussa ihailtavan huolettomasti ja luonnollisesti sanaa jamppa. Sinä mahdollistit Vaasan, suunnattoman suuri kiitos siitä!
Kiitos Korsholman musiikkijuhlat kaikkine mainioine tekijöineen ja muusikoineen, Isonkyrön seurakunta sekä kaikki juhlista kirjoittaneet ja/tai niitä kuvanneet. Veckan var lite hektisk ibland men jätterolig ändå!
Oboisti-sellisti-pariskunta perheineen, jolla vierailu jäi valitettavan lyhyeksi.
VR ⎼ olit täysin ajoissa.
Hämmentävän oivaltavan meta-keskustelun kanssani rakentanut puutyömatkalainen, jolla oli mainioita kehitysehdotuksia liftaukseen.
Bat & Ryydin äänimies, joka teki varmasti liftarin noukkimisen maailmanennätysajan.
EM-kisoja radiosta kuunnellut Kalervo Kummolan klooni. Kisoja niin ikään kuunnellut, matkailuautoa tarkastamaan matkannut viiksimies, joka muisti Veli Ähtävän.
Häslä mökillä olemisesta ja muusta. Kaasukoipi kotona olemisesta ja muusta. Mikko, Sami ja Korhos-Ana. Jyväskylä siitä että otit ja annoit takaisin.

Siispä mitä mainiointa syyskuuta, lukijani, äläkä unohda sateenvarjoa!


maanantai 16. heinäkuuta 2018

Matkan ja määränpään tärkeyden suhteesta

(Aihe on korni ja imelä ja ties mitä muuta, sori siitä, syytettäköön lämmön ja kuumeen pehmittämiä aivojani. Tarkoituksenani tässä on kuitenkin ikuistaa taas yksi käsittämättömän onnistunut päivä, pyhittäköön se keinoni.) 

Tiedättekös, mitä onnellisuus on? Minulle se ilmeni yhden päivän ajan seuraavissa asioissa ja samalla siis myös oli niitä. Ja kyllä, postaus on jälleen vain listaus ("vain" listaus), mutta lomalla pitääkin ottaa vähän iisimmin.
Onnellisuutta on ja se ilmenee kun
- huomaa ystävän jättäneen enemmän kuin kylliksi aamupala-avustuksia. Harmi etteivät kaikki pågenit mahtuneet mukaan
- reppu mahtuukin kiinni. Niin että kaikki tarvittava on sisäpuolella
- kauppahenkilökunnan jäsen tuo takahuoneesta täydellisen suorakulmion muotoisen pahvin
- nuttura osoittautuu oivalliseksi kampausvalinnaksi avoauton kyytiin, jossa tarjoillaan yllättävän syvällisiä mutta lohdullisia keskusteluita ja auringon löysistyttämiä lakuja
- kävelee Kiikan halki aurinkoisena päivänä juoden ilmaista, tosin melko lämpöistä kokista tuhansien heinäsirkkojen säestämänä
- ylittää Kokemäenjoen, vesi on juuri oikean sinistä ja liplattaa asiaankuuluvasti, puut huojuvat vihreinä vähäisessä tuulenvireessä ja tulee olo, että tästä pitäisi nyt tulla mieleen jotain, tästä joesta, mutta ei tule ja se on aivan ookoo
- pölyä keuhkoissa ja soraa silmissä huomaa yhden auton sittenkin pysähtyneen
- saa kyydin perille. "Missä on perille?" Kaasukoipi kysyi tänään. Kysymys on mitä mainioin ja aiheellisin
- tietää ja näkee toisen lukevan viestin, joka saa hymyilemään juuri niin kuin hymyilit
- tietää toisen odottavan vähintään yhtä paljon kuin itsekin
- kaikkialta ympäriltä kuuluu viulu, huilu, laulu, harmonikka, ihmisten (ja musiikin) välinen rakkaus sekä monin tavoin kesä, jota ei taaskaan voinut ennalta aavistaa.

Tervetuloa Kaustiselle, he sanoivat.
(kooste tapahtumista tullee joskus tulevaisuudessa, kunhan saan voimani reissulta ja flunssalta takaisin ja vielä viimeisen musiikkireissun tehtyä)


lauantai 30. kesäkuuta 2018

Kesäkuu meni loppua kohden

Kesäkuun viimeinen. Uskomatonta.

Tämän kuukauden aikana luulin lukevani tusina kirjaa, viimeisteleväni vähintään tiu tekstiä, kirjoittavani jotain uuttakin, vaikkapa pari blogitekstiä valmiiksi, ettei sitten taas tarvitse hävetä kerran kuukaudessa -postaustahtia, käveleväni öisessä metsässä ja ihmetteleväni yökyöpelilintuja. Mutta ei se mennyt sitten ihan niin.

Näiden sijaan olen
- raivannut kahden vuoden ikäisen paperikasan, joka on valloittanut lipastoni päällistasoa koko vuoden ajan mitä tässä huoneessa olen asunut. Sitä ennen se komisti H-talon huoneeni ikkunalautaa. Nyt siitä on vain parhaat palat jäljellä.
- suorittanut muitakin taloudenhoidollisia asioita, jotka mystisesti lukuvuoden aikana ovat jääneet tekemättä. Olen lopullisesti ja pääasiassa laiskuuttani siirtynyt täysin kotikasvissyöjäksi ja vihdoin valmistanut soijarouheesta syömäkelpoista apetta. Käsittämätöntä kehitystä ja onnistumista.
- ollut mukana valmistamassa liian löysää ja lättänää leipää. Maku oli kyllä ihan mainio.
- nauttinut pannaria saksofonin säveliä kuunnellessa. Kortepohja <3
- vaihteeksi jodlannut ja syönyt mustikkapiirakkaa pörssiläisen kanssa.
- vaihtanut tilaukseni kahdesta kaakaosta yhteen pieneen jaffaan. Niin ne ihmiset jatkavat näennäisesti samaa rataa suurten elämänmullistusten jälkeen, vaikka oikeasti erkanevat toisistaan.
- mennyt vahingossa minulle paljastuneeseen Lounaispuiston iltakonserttiin, jossa yllättävän runsaslukuinen yleisö sai todistaa muun muassa Club for Fiven äärimmäisen ainutlaatuista työskentelyä. Miten voi ihmisistä lähteä niin uskomattomia ääniä! Rakastuin yhä palavammin.
- laulanut itsekin stemmoja pahis-Paulin kanssa, joka asuu vastakkaisessa talossa, päätti pitää eräänä iltana parvekekonsertin ja on edelleen tiedoton kauniista yhteislaulusessiostamme. Hyvältä kyllä kuulostimme.
- oppinut paljon pilvistä.
- oppinut, että Kesä todella pelkää lokkeja. Ja rakastaa laitureita.
- viihtynyt saunassa yli 60 asteessa yli tunnin. Kaikkea sitä tapahtuukin.
- viettänyt sangen onnistuneen juhannuksen. On hyvä muistaa, että tärkeintä ei ole sää vaan sä.
- yhdistänyt liian myöhään, että kahdessa eri keskustelussa puhuttiinkin samasta ihmisestä. Kuvaukset vain olivat niin kovin erilaiset.
- selvinnyt sekä Telian Villestä että Elisan Esasta. Luvassa on nousujohteinen lasku.
- hankkinut vihdoin joitakin elämistä helpottavia tarve-esineitä, kuten vaikkapa henkareita. Pyykkitelinettä odotellessa..
- ilmoittautunut seuraavaksikin vuodeksi. Että täälläpä sitä ollaan ja pysytään.
- lukenut kaksi kirjaa. KAKSI. Häpeällistä.
- toisaalta lukenut aurinkoisena päivänä puun runkoon nojaten kuin missäkin Jane Austenin romaanissa. Ja toisena hetkenä hitusen lahonnella laiturilla, joka keinuu ajoittain rauhoittavasti aaltojen tahtiin. Kai laatu määrän korvaa.
- pelannut samaisen laiturin nokassa Scrabblea, kunnes karhu keskeytti sanankeksimiskilvan.
- kirjoittanut jokusen uuden ja jokusen vanhan. Ei siis täyttä lahnailua.
- kuunnellut jonkin verran uutta ja vanhaa musiikkia, mutten todellakaan tarpeeksi. Pienimuotoisia ihmiskokeitakin tässä muuten on suunniteltu Tohtori Orffin kanssa (eiköhän niistä ole raporttia sitten jossain vaiheessa tulossa).
- saanut, täysin vahingossa mutta äärimmäisen onnellisesti ja puhtaasti iloiten, työpaikan musiikkijuhlilta. 
- pakannut jokusen hyllymetrillisen (ääni)kirjoja. Ja syönyt potentiaalisesti maailman top3-listaan lukeutuvaa pitsaa.
- visiteerannut Persikkaposken kanssa Tidningsöllä, jossa pariinkin otteeseen jälleen muistuteltiin, että aina kannattaa ensin luovuttaa.
- tervehtinyt hississä itsepäisesti ja varmasti ketuttavan energisesti jöröjä suomalaisia, jotka eivät katso silmiin, tervehdi tai luoja paratkoon hymyile. Kyllä on joku roti maailmassa säilyttävä!
- tutustunut grilli-illassa naapureihini. Miten tässä voi pitää etäisyytensä ja vain stalkata ihmisiä, kun tuntee puolet parvekkeilla pyörähtävistä asukeista!
- tutustunut uuteen perheenjäseneen, Köpiin, joka riemastuttaa olemassaolollaan ja nopealla kasvuvauhdillaan.
- saanut basilikani pysymään keskuudessamme. Hän koki jo pienoisen välikuoleman tikotiko-reissuni aikana, mutta aloin välittömän elvyttämisen ja juttelin sille syvällisiä vartin päivässä viikon ajan. Maustekasvi paljastui selviytyjäksi; hän nousi kuolleista ja osoittaa tällä hetkellä mitä virkeintä elämistä. Koemme vielä monet tomaatti-mozzarella-basilika-salaatit!
- nukkunut, paljon ja eristi kuin ennen, ja herännyt hitaisiin aamuihin, jotka ovat olleet jo oikeastaan iltapäiviä, mutta ei se aina ole niin tarkkaa.
- ollut iloinen, vähemmän pirteä (aamuisin) mutta silti energinen, riemastunut, naurava ja onnellinen. Ihan hyvä kombo, sanoisin.

Vaikkei mitään varsinaisia urotekoja ensimmäisenä kesäkuukautena nyt ole tullutkaan oikein tehtyä, on meno muuten ollut äärimmäisen rentoa ja rauhoittavaa. Tai ehkä palauttavaa olisi oikea sana. Jatkettakoon sitä myös heinäkuussa.
Paitsi että.
Siellä odottavat ainakin Ruisrock, Kaustinen ja Korsholma. Muutama sata liftauskilometriä. Sekä toivottavasti makoisa sää, energinen meininki sekä uudet, vuorotellen ääneen kerrottavat seikkailutilannetarinat Persikkaposken kanssa. Vaan kylläpä nekin mennevät aidosta lomailusta.


sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Kylässä Sodan vuonna 2017

Koska viimeaikaisessa elämässäni ei ole tapahtunut mitään raportoinnin aiheeksi kelpaavaa, on aina varma veto siirtää utuinen katse menneisyyteen. Vuosi sitten Sodankylän elokuvajuhlat olivat loppusuoralla ja viimeiseksi katsomamme elokuva Armoton maakin jo varmaankin loppunut. Jotta ei aivan unohtuisi, on aika siis paketoida viime vuoden Sodiksen filmifestareiden anti. Kävimme liftausreissun periaattelliseksi huipennukseksi katsomassa yhteensä 12 leffaa, jotka luonnollisesti myös arvostelimme myöhemmin (mutta emme näin myöhään, tässä lopullisessa tuottamisprosessissa on kestänyt taas aivan hävyttömän pitkä aika...). Muutama arvostelu on tällä hetkellä hyvään piiloon talletettu, mutta ehkäpä löydän ne joskus ja lista on mahdollista täydentää. Vai kirjoitimmeko koskaan edes näitä kaikkia?

Tässä se silti on, vuoden 2017 Sodiksen kattauksemme (suluissa on mainittu nauttimisaika, josta lukijan ei tarvitse välittää tai ottaa mallia ellei erikseen halua).

Tom of Finland (ke 20.15)
- nahkainen, täyteläinen punaviini
- pirskahteleva
- nosteinen
- viipyilevä jälkimaku
- makuun ei tylsisty; varma valinta

Train to Busan (to 01.00)
- kirpeä mutta siirappisia vivahteita sisältävä valkoviini
- maku hyvin hallitseva
- suositellaan nautittavaksi puolenyön jälkeen

Hyvää yötä, majesteetti (12.30)
- toisinaan kupliva
- makea
- kaipaa alkuun pientä makustelua
- hienostunut, aistikas

Hymyilevä mies (pe 15.30)
- puolikuiva valkoviini
- omenainen, luumuinen
- intensiivinen maku
- myös hieman tamminen

Columbus (20.00)
- aika nähty; aleviini
- valju, loppujen lopuksi melko mauton
- mikään maku ei nouse esille

Salaisuuteni kukka (22.30)
- punaviini
- runsas mutta hajanainen maku
- hieman savuinen

Rauni Reposaarelainen (la 3.30)
- erikoinen sekoitus jopa ristiriitaisia lajikkeita
- kokeileva, uusi tulokas
- tanniininen

¡Ay, Carmela! (12.45)
- kupliva
- hivenen pisteliäs
- oikein nautittuna voimakas jälkimaku

Näiden lisäksi kulutimme tuotteet A man of integrity (18.30), Jos rakastat (23.00) (jonka katsomiselämyksessä ristiriitautuivat hämmennys suomalaisen perusluonteen eli hiljaisuuden ja jurouden hetkellisestä unohtamisesta sekä toisaalta varsin perisuomalainen rakkaus karaokea ja oikeat kappaleet sisältävää yhteislaulantaa kohtaan), Elisa ⎼ elämäni (su 14.45) sekä jo mainitun Armoton maa (19.30)-elokuvan. Paketti oli melko runsas ja monipuolinen, ja siitä jäi paljon pureskeltavaa ja pohdittavaa. Jälkikäteen viisastuneina voimme painottaa erityisesti maun ja nauttimisajankohdan suhdetta. Sekä oikean seuran tärkeyttä, tietenkin.


maanantai 4. kesäkuuta 2018

Kontekstisidonnaisuus on vahvasti läsnä

Alla esitettävät lainaukset ovat kaikki tämän lukuvuoden viimeisimmän tenttini vastauksista. Ne eivät irrallisina virkkeinä päällisin puolin välttämättä näytä edustavan oikein mitään, mutta yrittäkää uskoa, kun kirjoitan, että voimakasta ristiriitaisuutta lauseiden ja niiden muun ympäristön kanssa on melko helpostikin mahdollista havaita. 

Kokeeseen valmistautuminen oli tietenkin huolellista, mitä muuta nyt odottaa voi, viimeisen iltapäivän ja illan aherrusta. Rustasimme luvallisia lunttilappujamme Persikkaposken kanssa kirjaston jäykkänä seisovassa ilmassa. Päänsäryn kokonaisvaltaisuus ei ollut millään lailla yllätyksellistä. Ja silti tuli opittua monenmoista, kuten aina.

"Sun täytyy tietää, mihin sun pitää mäen päältä kääntyä."
Sä-passiivi, formuloista tuttu, tämä nyt on vielä aivan hyväksyttävä esimerkkilause. Valitettavan harvoin moista kuitenkaan voi käyttää, tentissäkään.

"Tässä saa syödä" ja seuraavassa virkkeessä "Kannattaa käydä kurkkaamassa koalaa".
Koin selkeästi jonkinlaisen eläinpuistohetken, mistä näitä oikein tulee. Kai se on jotain alitajuista Korkeasaareen kaipuuta. Olenhan käynyt siellä varmaankin jopa kolme kertaa. Lauseiden osuvuudesta en silti ole niinkään varma. Ehkä ne esimerkitsivät sitä mitä yritinkin.

"Kontekstisidonnaisuus on vahvasti läsnä."
No eipä ollut. Sen sijaan läsnä olivat tenttijä sekä kiinnostus jatkuvaan rajanvedon tekemiseen ⎼ millaista kieltä akateemista tyyliä jäljittelevässä tekstissä saa käyttää ja mikä on täysin tuomittavaa? Tentit ovat sikäli armollisia, että niissä tulisi puhua akateemisin käsittein ja termein, tietenkin, mutta esitystapa voi olla hivenen kevyempi. Asiapitoisen tekstin kirjoittaminen on taitolaji, jota tulen ja joudunkin opettelemaan vähintään läpi opiskelu-urani. Onneksi muissa yhteyksissä voi sitten kirjoittaa eri tavoin, jokseenkin vapaammin. 
Kaikki riippuu kontekstista, tekstin kanssa.


torstai 10. toukokuuta 2018

Hississä

Kävin äskettäin seuraavan dialogiksi nimitettävän alkuosan ensin kerrostaloni ala-aulassa ja sen jälkeen hississä, jota kumpikin tilanteen osanottaja hiukan nuutuneena odotti. Näin se meni:

(pujottelen tieni ulko-ovien välistä talon ala-aulaan. Aiemmin tapaamaton mies tutkiskelee muka-intensiivisesti limuautomaattia. Hissin nappia on painettu. Asetun paikalleni, hissin napista vasemmalle puolelle sopivaksi havaitun matkan päähän epäloogisesti narahtelevasta hissin ovesta. Mies lopettaa tutkailunsa ja asettuu vierelleni, omalle paikalleen, napin oikealle puolelle. Kuten kuuluukin.)

Minä (vaisusti, ettei tule liian hyökkäävää kuvaa): Mmoi.

Mies (vähän hämmentyneenä sanallisesta kontaktoinnistani): Mooi.

(Hissi saapuu vihdoinkin, napin vasemmalle puolelle. Avaan sen oven itselleni, askellan sisään ja painan nappia samalla pitäen ovea auki miehelle, joka jälkeeni pieneen kopperoon ahtautuu. Painumme molemmat omaa takakulmaamme vasten, molemmilla reppu hissin peiliin likistettynä.) 

Mies (seurassa epäkonventionaalisen raskaasti ja syvään ulos hengittäen): Jjooo-oh.

Minä (naurahdan / hymähdän alkuun väsymystä ja sympatiaa osoittaen ja jatkan sitten ikään kuin tietävällä ja samalla osanottavalla äänensävyllä): Niiinpä.

(hetken tauko)

Mies (sekunteja kestävä huokaus (siltä se tuntui), jonka jälkeen viimeisillä keuhkontäytteillä muodostettu): Niii.

(Hissi pysähtyy lonksahtaen, mies ojentautuu poistuakseen tilasta. Hän hamuaa jo oven pieltä ja on avaamassa sitä sormiaan eteenpäin työntämällä.)

Minä: Tsemppiä loppuiltaan.

Mies (juuri ennen ovesta puikahtamista, hivenen yllättyneenä, ehkä jopa kiitollisena mutta eittämättömän ja valitettavan raskaasti): Samoin.

(Miehen poistuttua ovesta se painuu hiljaa ja hiljaa naristen kiinni. Ennen hissin seuraavaa liikkeellelähtöä näen, että mies on jäänyt hetkeksi seisomaan (koti)oven(sa) eteen. Toivottavasti sillä oli edes avaimet mukana.)

Yllä kuvattu tapahtui kolmen kerrosvälin aikana. Dialogi oli, vaikkakin vähäsanaisin, varmasti rehellisin, jonka koko päivän aikana kävin. Yksi syy Kortepohjaan jäämisessä on kiusallisten hissitilanteiden todistaminen. Ehkä minä vielä joku päivä sellaiseen päädyn.


perjantai 4. toukokuuta 2018

Kaikki on (la)valla(n) hyvin

(Voit valita suluista ensimmäisen, toisen tai molemmat, mutta se vaatii jo enemmän kekseliäisyyttä ja armeliaisuutta minua kohtaan.)

Kävin eilen teatterissa ystäväni kanssa. Emme tosin nähneet sitä näytelmää, jota luulimme menevämme katsomaan, mutta näimme vaihtoehtoisen esityksen. Alkuperäinen näytösvalintamme olisi varmasti ollut mitä suurenmoisin.

Esitys ei huokunut teatterin taikaa, oivaltavia sanakäänteitä tai silmänkääntötemppuja. Oli liiallisesti mainostettua paikoittaista naurua, johon ei oikein taitanut tai tehnyt mieli ottaa osaa, toistuvia pimeitä hetkiä symboloimassa ajan kulumista, joka ei kuitenkaan tuntunut soljuvan tarpeeksi nopeasti, ja pelonsekainen ahdistus, että ilmaan seisahtunut hien haju ei olisi lähtenytkään ylemmän rivin neuleliiviin sonnustautuneesta miehestä.

Edellinen esitys oli ilmeisesti ollut kahdesta näyttelijästä ensimmäisen viimeinen. Tämä saattoi olla lopullinen encore. Tai vasta alku. 40 vuotta lavalla kuulostaa kunnioitettavalta ja tavallaan karmaisevaltakin. Olla siinä, valokeilassa, niin että ihmiset varmasti huomaavat kuinka vanhenet vuosi vuodelta, harmaannut ja hidastut. Loppukumarrukset. Kunnes muutut kokonaan menevästä menneeseen.

Mietin kaikkia esitystä edeltäviä jännityksiä. Eivät kai ne katoa vuosien myötä? Kuinka kamalaa, jos ne katoavat vuosien myötä! Nauruja, jotka hän on ilmeillään kalastellut, sekä toisaalta nauruja, jotka ovat tulleet yllätyksenä, riemastuttavaa, kappas, tässäkin oli joku juttu. Kaikkia silmäpareja, jotka tätä naista ovat pyyhkineet. Ja niitä, jotka tämä nainen on muka nähnyt yleisöstä, erottanut tummasta massasta, takariviltäkin, katsonut muka kohti mutta oikeasti aina vähän ohi.

Sillä lavalla ollessa on haastava löytää tuttujakaan kasvoja. Kaikki edessä odottava, aivan esityksen alkua edeltävän pimeyden ajan rykivä ja mukavaa asentoa itselleen hakeva massa on lähtökohtaisesti vierasta. Vaikka sanotaan, että katsojat ovat aina näyttelijän puolella, niin ei se niin mene. Kyllä heidät on ensin aina voitettava puolelleen. Jollain vaatteella, vitsillä, eleellä tai ilmeellä, yksi äännähdys tai pelkkä olemus voi riittää. Mutta mitään kiintymyksen automaatiota minun on haastava hyväksyä tai edes kuvitella.

Siitä on hetki, kun olen itse ollut lavalla. Vaikka joskus, hupsu, kuvittelin, etten muualla enää olisikaan. Muistan näyttämövalojen kuuman hehkun, mustat teipinpalat lattiassa, ilmassa leijuvan pölyn ja esityksen tuoksun. Yritän kovasti, mutta en osaa millään sanallistaa sitä. Ja piinaavan odotuksen. Pitääkö tuonne kohta oikeasti mennä, mitä jos missaan oikean kohdan? Mitä jos unohdan repliikit kokonaan, jäädyn kesken kiivasta dialogia ja kaikki nauravat? Eivät tarkoituksenmukaisesti hauskalle jutulle, vaan minulle! Näytänköhän ollenkaan hyvältä tai uskottavalta?
Voi luoja, saanhan jo pian mennä tuonne mukaan!

Ainakin kuusi vuotta minä elin siellä, periaatteessa enemmänkin, sitä on vähän vaikea määritellä. Tai muistaa. Opin itsestäni ja muista, pääosin muista. Halusin aina vähän enemmän kuin mihin toiset olivat valmiita. Miksei, tämähän on parasta mitä ihminen voi tehdä!

Ja kun kirjoitan tätä muistelen näyttelijäminäni parhaita kolmea kuukautta. Ne reaalistuivat kahtena kahdenkymmenen minuutin esityksenä. Aika surullista, jälleen osoitus siitä, kuinka käytetyllä ajalla ei ole juurikaan merkitystä, kaikki on kuitenkin aina liian nopeasti ohimenevää. Tiedän silti muistelevani niitä koko loppuelämäni, mikäli se minulle fyysisesti mahdollistetaan, sillä niissä tiivistyy ja yhdistyy perusteetonta Innostumista, Luottamusta ja Onnistumista paljon enemmän kuin koskaan olisin voinut kuvitella ⎼ ILOA olla siinä ja se joksi on harjoitellut tulevansa.

Välillä vieläkin mietin, että ehkä, kunnes tulen jälleen järkiini. Ja unohdan sen taas.
Mutta minun paikkani on lavan tuolla puolen. Tai tällä.
Kaikki on aina näkökulmasta kiinni.


lauantai 28. huhtikuuta 2018

Kun tajuat olleesi autuaan nuori

Ostin kaupasta vadelma-persikka-mehukeittoa, sellaista juotavaa kiisseliä.
        Avaan tölkin raivokkaan sekoittamissession päätteeksi ja kaadan tahattoman juhlallisesti haaleaa, sameaa nestettä mukiini. Miksen vietä useammin tällaisia hitaita ja hetkestä nautiskelevia aamuja! Nostan mukin pöydältä aikeenani maistaa asunnossani ensi kertaa tavattavaa tuotetta, mutta sen tuoksu pysäyttää liikkeeni täysin.
        Vadelma-persikka, ylitsetihkuva makeus ja esanssisuus, auringonpaisteinen kesä.
Tämä on se joku jugurtti, hedelmäpommi. Purkin päälle on kaadettu mysliä, sen seassa on kuivattuja mansikan paloja. Pieni sinipäinen lusikka yrittää olla tiputtelematta murusia.
        Yhdistelmää syödään vain yhdessä paikassa. Syötiin, vuosia sitten. Hirsipuiden alla vuodesta toiseen nököttävä pöytä, jonka jalkoihin jokainen sen äärelle istuva kolauttaa jalkansa, kuulostaa hassulta, jos sitä rapsuttaa kynnellä, sininen muovipäällyste.
        Siinä pelattiin scrabblea kaiketi kolmen ihmisen voimin, harvinainen muisto totta tosiaan. Minä ihmettelin ääneen, miten kukaan osaa pelata tuollaista, eihän muutamasta kirjaimesta millään voi mitään sanoja keksiä! Olin täysin vakuuttunut pelin mahdottomuudesta. Mutta niin vain lauta täyttyi.
        Muisto on oikea, tilanne on tapahtunut, mutta sen osallistujista en ole aivan täysin varma. Haluan uskoa, että hetki meni kuten muistelen. Sillä hirveästi sen enempää minulla ei ole.


maanantai 26. maaliskuuta 2018

6.43–8.36

Haluaisin olla aamuihminen.
        En kansantalouden tai tuottavuuden takia, en siksi, että saisin seurata, kuinka maapallon kulloinenkin päivä alkaa, ja arvailla valistuneesti, miten se päättyy. Motiivinani nousta aikaisin ei ole huutava halu kuunnella talon muiden asukkaiden aamun kulkua, vaikkakin se naapuristalkkaavalle luonteelleni sopisi.
        Haluaisin olla aamuihminen, jotta saisin aamuittain vähintään seitsemästä puoli yhdeksään kylpeä auringossa, joka ei kysele lupia, vaan paistaa ikkunasta verhon läpi valaisten koko pienen asuntoni posket kuumottamaan saavilla säteillään. Se pakottaa uneliaat silmäni auki ja samanaikaisesti kirkkaudellaan kiinni, siristelen ja huomaan hymyileväni. Tunnen lämmön kasvoillani, helmeilevänä, kaulalla, rintakehällä ja käsivarsilla. Otan silmälasini pois, jotta tuntisin säteet kunnolla silmäluomillani  tosin välissämme on edelleen ikkunalasi, kaksiteho, karmit auringosta haalistuneet. Kaapaisen lattialta harmaan villatakkini, hetken jo auringossa olleen ja siksi niin lämmittävän. Siirrän kanelilla tai kaakaojauheella herkutetun puuron kattilasta kippoon, juuri sille tarkoitettuun astiaan, tiskasin eilen. Siirrän itseni nojatuoliin, ikkunan eteen, jossa saan yhä myhäillen lusikoida puuroani ja seurata vastapäisten talojen huoneiden heräämistä yksi kerrallaan, kuunnella tai lukea uutisia, suunnitella kouluesseetä tai seuraavaa runoa päässäni. Ja nauttia auringosta, niin paljon kuin kuolevainen nyt voi, huomiseksi on luvattu puolipilvistä.


torstai 15. maaliskuuta 2018

Mitä mieltä sä sitten oot Minni Hiirestä?

Tammikuu lipsui otteestani ja loppui ennen aikojaan.
Helmikuuta en koskaan edes tavoittanut.
Maaliskuuta on enää puolet jäljellä.
Minne hävisivät tunnit, joiden aikana piti tehdä kaikki se mikä tekemättä jäi?

Hassua.
Kello on seitsemän ja ulkona on vielä valoisaa. Jopa ilman Rentukan uutta kylttiä. Aamulla aurinko lämmittää ikkunan läpi unisia kasvojani, aiheuttaa poskille punan ja pakottaa hymyilemään.
Saa hymyilemään.
Toivon, etten koskaan lakkaa ihmettelemästä valoisuuden käsittämätöntä ja aina samalla tavalla yhtäkkistä lisääntymistä, sokaisevan hohtavaa hankea tai pitkästä aikaa ensimmäisiä lintujen lauluja. Vaikka maa on lumesta valkea ja vaikka elänkin mielessäni vielä talvea, jossain sisuksissani kuplii kevät. Ei se loskan, märän, hiestymisen ja liukastumiskaatumisten sävyttämä allergia-aika, vaan asvalttiset kadut, uudet tennarit mahdollisesti villasukilla, ilmassa kieppuvat kottaraiset ja muita siivekkäitä, arasti vihreää orastavat oksat, lapsenuskoinen luottamus tulevasta kesästä.
Mutta ei mennä vielä sinne asti, ei edes kevääseen. Antakaa minun elää talvea vielä muutama päivä, edes muutama päivä! Sen jälkeen voimme huoletta siirtyä kevätaikaan.

Siispä oikein mukavaa huhtikuuta jo etukäteen, sillä saan itseni jälleen kiinni varmaankin siinä toukokuun tienoilla!

ps. Vaikka mämmi sopisi boheemille taiteilijasielulleni, se ei mitä ilmeisimmin enää sovellu herkälle runosuolelleni. Että sikäli elän melko masentavia aikoja. Noh, onhan se pääsiäinenkin kohta jo ohi, varmaankin ennen kuin huomaankaan. Hyvä syy syödä muita satokauden tuotteita. Kuten vaikkapa suklaata.


maanantai 26. helmikuuta 2018

Täysin tarpeeton turina

Kävin kaupassa normaaliin, sumuiseen tyyliini, ja kuvittelin kaiken olevan kuten aina ennenkin. Vasta kotiin päästyäni havaitsin järkyttävän mutta toisaalta äärimmäisen lohdullisen asian, joka lämmitti Selon sumentamaa mieltäni paljon merkittävämmin kuin aukinainen uunini.

Vakiopakastepizzani sisälsi eri täytteitä kuin luulin sen sisältävän. 

En ala tässä sen kummemmin mainostamaan kyseistä italiantuliaista, mutta mainittakoon nyt sen verran, että haastavasti havaittavat jämäpalapaprikat oli korvattu kirsikkatomaatin puolikkailla. Pakkauksen ulkoasu oli muutettu vastaamaan uudistunutta tuoteselostetta, mutta enpä minä sellaiseen kaupassa eineshimoissani huomiota kiinnittänyt. Muutos osoittautui kuitenkin tervetulleeksi, ja mutustan tyytyväisenä juustoista lisupohjapitsaani. Pitsaleikkuria en vieläkään hallussapidä, vaan en minä selvästikään sellaista niin usein tarvitsisikaan. 

Vaasan Golfin ja liian usean Modern Family -jakson jälkeen istun vastakorjaamassani nojatuolissa ja hengitän pari kertaa syvään. Joskus on ihan hyvä ottaa vähän iisimmin.


sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Presidentinvaalien seurantaa – livelähetys

Hyvää iltaa!
Nyt kun olen vihdoin laskeutunut takaisin Jyväskylään ja muut ystäväni ovat ilmeisen kiireisiä, on mitä parhain hetki omistaa ilta kotimaan asioiden seuraamiseen. Täten tervetuloa Tyttösen kisastudioon ja presidentinvaalien livelähetykseen!
Varsinainen jännittäminenhän alkaa suunnilleen kuuden vuoden kuluttua, mutta kuten eräs Ylen politiikan toimittaja työpaikkansa säilyttääkseen ja alansa konventioita noudattaen huomautti, riittää näissäkin vaaleissa mielenkiintoa. Ja sitä tässä lähdetään metsästämään.

Ensin kampanjoinnista useampi sana, ja nimenomaan vaalimainoksista.

Merja Kyllösen mainos on melko tummanpuhuva mutta toisaalta puolueen värejä reunuksillaan hyödyntävä. "Arvon presidentti" on mielenkiintoisen monitulkintainen iskulause, jonka ruotsinnoksella ei ainakaan rajoiteta äänestäjäjoukkoa. Sanaleikintä Me-rja tuo kepeyttä muuten vakavahkon asialliseen mainokseen.

Pekka Haavisto ottaa mainoksessaan etäisyyttä sekä puolueeseensa että etunimeensä. "Suomen seuraavat 100 vuotta" liioittelee Haaviston mahdollisen valinnan vaikutusta eineen verran, melko erikoinen lausahdusvalinta. Haavisto on sijoittunut kuvassa oikealle (edelleen jännä valinta) ja hän ikään kuin antaa tilaa leijonalle, Suomelle. #Haavisto2018 tuo esille ehdokkaan some-osallistumisen sekä siten nykypäiväisyyden. Ruskeanharmaassa ei tosin ole mitään vihreää.

Matti Vanhanen on mainoksessaan antanut kansalle vain toisen poskensa. Haalean vaalea olemus ei näytä ajavan Suomen saati keskustan asiaa. Uudet lasit tuovat mukavat raamit kaulattomana killuvalle kasvokuvalle. "Suomen asia on meidän" ei loukkaa ketään mutta ei ota oikein kantaakaan mihinkään. Melko halju kokonaisuus, ehkä se on tarkoitettu jäljittelemään kohdettaan, kuka tietää.

Laura Huhtasaari päräyttää keltaisella taustalla, sinistä tulevaisuutta ei todellakaan ole havaittavissa. Elovena-naiseuden voimalla mennään, ja mainoksesta nousee erityisesti ehdokkaan etunimi esille. Tuttavallista, todella. "Suomi takaisin" ...kenelle? Perussuomalaisilleko, joiden nimeä, väriä tai logoa ei parhaalla tahdollakaan voi mainoksesta bongata? Numero viisi tuodaan isosti esille, kuten Vanhasella nelonen. Että tiedät sitten minkä numeron äänestysympyrääsi raapustat.

Tuula Haataisen vaalimainos hehkuu punaista, täysin SDP:n näköinen kokonaisuus. Nimen alla ilmoitetaan sangen asiallisesti ja jopa varsin tarpeellisesti, mistä housupukunaisesta tässä nyt on kysymys. Kuvan lomaan on ujutettu ehdokkaan arvoja tiiviiksi listaukseksi. Kenelläpä ehdokkaallamme ei olisi sydäntä sanoa moisia asioita. Haataisen mainokseen kätketty viesti on mitä ilmeisimmin, ettei hän mahdu mihinkään lokeroon  valkoiset raamit eivät ehdokasta pidättele.

Paavo Väyrynen tavoittelee tietynlaista kansanmiehen olemusta. "Paavo presidentiksi(.fi)" on mutkaton viesti, jonka faktuaalisuutta ehdokkaan ilmekin todistelee. Mainoksen värimaailma on siniharmaa, ja keskiössä todellakin on tuttu ja turvallinen Paavo, nimenomaan etunimellään. Numero seitsemän on kuin mainokseen jälkikäteen tussilla rustattu. Viiva löytyy.

Sauli Niinistön mainos on asettelultaan mielestäni villein. Niinistön jopa kyräilevä olemus viestinee selän kääntämistä menneelle ja katseen suuntamista tulevaisuuteen. Pienemmässä kuvassa ehdokas kävelee vaimonsa kanssa punaisella matolla kohti valoa, tästä nyt en uskalla tehdä minkäänlaista tulkintaa. Mainosta sävyttävä sitaatti ei sano paljoakaan. Ehdokkaan nimi on präntätty erittäin pienellä vasempaan alareunaan, kasvojen voimalla siis mennään. Mainos on melko selkeä, erityisesti alalaidastaan, johon oleellisimmat, nimi ja numero, on sijoitettu. Ja kuinka paljon tähän olikaan sijoitettu?

Nils Torvalds aivan kuin haastaa kuvaansa katsovaa vakavan kyseenalaistavalla ilmeellään. Mainos on mielestäni asiallisin ja arvokkain, henkilökuva ilman korulauseita tai kikkailuja. Toisaalta posteriin sijoitettu teksti olisi ollut haastava kaikin puolin, ei vähiten kielivalinnaltaan. Hivenen hassua toisaalta, että Kyllönen ja Haavisto ovat ainoita, jotka viestivät myös ruotsiksi. Ehkäpä Torvaldsin ei siis tarvitse kosiskella äänestäjiä ruotsin kielellä, kyllä hän omansa saa luokseen pelkällä mukaintensiivisellä katseellaan. Ysi sydämessä, rehdisti puolueen edustajana, turvallisen vaalea ilmapiiri ympärillään.

Mielestäni vaalimainokset ovat suhteellisen onnistuneita. Ehdokkaat luottavat omiin vahvuuksiinsa ja ratsastavat omien persooniensa avulla. Yllätyksiä ovat Kyllösen jopa uhkaavan tumma kokonaisesitys, Haaviston numerottomuus sekä Huhtasaaren keltaisuus. Onnistuneimpina pitäisin erityisesti Väyrystä, joka on vanginnut persoonansa ja ikään kuin tuotemerkkinsä yhteen pahvijulisteeseen, sekä Torvaldsia, jolla on perinteisin, jopa oikeaoppisin vaalimainos, jossa luotetaan ehdokkaan kuvaan ja tunnettuuteen.

Ja sitten ennakkoääniin, kylläpä totta tosiaan jännittääkin.
Niinistölle ennakkoäänistä 64,4%, "oho" on täysin hyvä sanavalinta. Että eiköhän tämä todellakin ollut tässä. Äänien määrä liikuttaa Niinistöä portaiden avulla suoraan yläkertaan.

Ylen kokoomahaastattelussa erityisesti Huhtasaari ja Väyrynen toistavat mitä ilmeisimmin ennalta harjoittelemaansa mantraa. Huhtasaari sanoo kolmatta kertaa perussuomalaisten olevan pian uusi normaali. Väyrynen kiittelee talkoolaisiaan ja kritisoi muiden rahoitusta. Kyllä on muilla aina paremmin.

Kyllösen retoriikka yllättää! Kehkeytyykö tästä uusi, aiemman soinilaisen sananparren haastava politiikan puhetyyli? Torvalds vaikuttaa kovin pettyneeltä, jopa kansan valintaa syyllistävältä. Onnea tulevaisuuteen!

Ylellä on kyllä kovin dramaattisia välimusiikkitilutteluja...
Pulinat pois, kyllä, kiitos Haavisto, juuri näin. Joko saa mennä nukkumaan?
Teknisten ongelmien takia en kuule Huhtasaaren tai Väyrysen haastattelua. Koneenikin valmistautuu yöunille. Perussuomalaisten uusi normaalius kuitenkin toistuu jälleen, kuinka mieltä ylentävää...

Kyllönen hehkuttaa, kuinka oikeistolla on vasemmistolaiset arvot, eikö niin, arvon presidentti?
Halla-ahoa sensuroidaan toimimattoman mikin tekosyyllä, huomaamatonta mielipidevaikuttamista, Yle.
Vai Niinistö isähahmo, niinkö Torvalds? No totta toisaalta, ja vastahan se alkaa vahvistumaan.
Niinistön valintahan tarkoittaa mitä mainiointa asiaa: vauvauutisia! Kerrankin Suomeen saadaan positiivisia uutisia, iloista pöhinää, sukkapuikot viuhovat ilmaa! #synnytystalkoot tokihan ne vasemmiston ajatukset siis oikeistoonkin vaikuttavat. Että kyyyllä minun mielestäni tämä on hyvä uutinen.

69,9% on matalahko muttei mitenkään järin yllätyksellinen äänestysprosentti. Ihan ok.

Ai että Rönkä on liekeissä, aivan loistavaa settiä läpi lähetyksen! En kiinnitä huomiota enää muuhun kuin hänen lasautuksiinsa ja savolaissävytteiseen hassutteluunsa. Kiitos Rönkä, sinä olet vaalipäivän todellinen yllättäjä ja mielenkiinnon ylläpitäjä!

"Niin se aika kuluu." Toden totta. Kuusi vuotta, jestas, vuoteen 2024 asti sopii presidentin tointa "hoidella". Ja lisäksi rouva Haukiota sekä tulevaa pienokaista. Kiirettä tulee pitämään.

Tähän väliin Tyttönen ehdottaa, että seuraavalla kerralla seisova presidentti olisi yhtenä ehdokkaana. Vaihtelu virkistää, sanovat.

Ja sitten vuorossa onkin voittajan kyselyvartti sekä muiden ehdokkaiden kiitospuheet. Muutamissa esiin nousevat maamme säämaisema, lumipyryt ja pakkanen. Suloisen suomalaista, sama kylmyys se on kemijärveläiselle pienviljelijälle kuin presidentillekin.

Pliis älkää soittako Robinia kokoomuksen vaalibileissä! Toi ei oo parasta just nyt, muitakin valintoja sopisi pohtia...

Lisää puheita, näitähän riittää. Ja vaikka kuinka kauan. Tyttönen vetäytyy siis tässä vaiheessa ja siirtyy yhä selvemmin vain kuuntelemaan muiden mietteitä. Vain kritisoidakseen niitä pienessä päässään. Kiitoksia seurastanne ja mitä parhainta vuorokauden jatkoa. Viettäkää viehättävää tietoturvapäivän iltaa älkääkä sairastuko Röngän mainostamaan keuhkotautiin!


perjantai 19. tammikuuta 2018

Kun vaajakoskelaiset menettivät monopolinsa

Kuten Yle eilen vetävästi kirjoitti:

Virhe nimien oikeinkirjoituksessa ei ole erhe ollenkaan, nämä
kaksi pandaa ovat kiistaton yksikkö. Varsinkin tulevaisuudessa. #synnytystalkoot

Pandat saatiin kameroiden eteen eilen kuitenkin jo ennen kahtatoista, Ylen ennustuksesta poiketen. Siinä jäivät kuulkaa laajennukset ja lausetyypit toiseksi, kun suunnilleen puolentoista tunnin live-lähetyksen seuraamisemme huipentui valmetin vetämien pandanmentävien koppien lipumiseen ohi vähintään alaraajoistaan ja sormenpäistään paleltuneen vihreäliivisen mediamassan. Ja sinne ne lähtivät, leppoisat bambun pureskelijat, matkaamaan kohti vuonna 2017 Suomen viidenneksi suurinta kuntaveroa pidättänyttä kaupunkia autuaan tietämättöminä siitä itsekkäästä ja jopa maailmantaloudellisesti merkittävästä (valta)pelistä, jonka pieniä mutta silti suhteellisen giganttisia nappuloita ne olivat. Ovat.

Ja miksi tästä nyt sitten piti kirjoittaa vielä yksi uusi teksti?
Siksi että
1) eläimet nyt ovat suomalaisten juttu. Delfiinit eivät enää hetkeen ole puhuttaneet, joten kaipaamme kipeästi jotain muuta. Toki Suomessa luonnonvaraisesti elävistä eläimistäkin voitaisiin joskus puhua. Muista kuin susihavainnoista.
Sipoossa.

2) siitä Länsimetrostakaan aina jaksa puhua. Eikä täällä "keskisessä" Suomessa sellaisesta niin edes välitetä. Linkki kulkee.

Pitää se vielä lopuksi todeta, että kyllä ovat ajat muuttuneet. Ennen, niinä hyvin aikoina tietenkin, Kiinasta tuotiin silkkiä ja marco poloja siinä sivussa. Nyt rahtivuorossa ovat pandat, joiden kotoutus arktisiin olosuhteisiin onnistuu parhaiten nimeämällä ne perisuomalaisten veden olomuotojen mukaan. Millä tavalla niitä muka rohkaistaan säilyttämään oma kulttuurinsa ja identiteettinsä?
Ja missä ovat vihreät, vastustamassa moista eläintenluovutusta ja orjuudesta toiseen siirrettäviä pandoja, jotka vieläpä kaikista maailman logistiikkavaihtoehdoista lentäen tänne kyydittiin? No tuskinpa ovat. Sen sijaan esimerkiksi Helsingin sitivihreät (nimenomaan) suunnittelevat jo maisemallisesti miellyttävintä tandem-reittiä päästäkseen kuukauden kuluttua todistamaan näitä Kiinan imagon parantajia.
En yllättyisi, jos innokkaimmat olisivat jo jonottamassa Ähtärin porteilla. Toistan, Ähtärin.
Kyllä ovat ajat muuttuneet.


torstai 18. tammikuuta 2018

Karmaa kaupan kassalla

Vaelsinpa tässä eräänä päivänä jälleen lähi-konsonantti-kauppani korkeiden ja juuri täytettyjen hyllyjen välissä saalistaen itselleni ravintoa, kuten niin monet jo vuosituhansien ajan ovat ennen meitä saalistaneet. Vuorokauden suhteellisen myöhäinen ajankohta sekä mitä luultavimmin muutamaa promillea vastannut väsymystilani aiheuttivat jopa CatCatia kaameamman kaksikon, jonka tärkeimpänä päämääränä tuntui olevan kaiken mahdollisimman epäterveellisen sisällyttäminen ostoskoriini (joka toki on kaupan omaisuutta eikä suinkaan omani). Pidin kuitenkin pintani ja nappailin oikeastaan vain hevi-osaston tuotteita mukaani, vaikka olenkin lähinnä vaihtoehtopoprockin ystävä (sori, yhtä väsynyttä kuin muukin olemukseni). Onnittelin jo itseäni loistavista ja minulle valitettavan harvinaisista terveellisistä ostopäätöksistä kaartaessani loppusuoralle. Kassajono häämötti näkyvissäni, pystyin jo lähes kuulemaan kuittia tulostavan pömpelin epämääräisen äännähdyksen tulostamistapahtuman päättymisen merkiksi, minun onnistuneen korttimaksuni päätteeksi, ja kuinka onnellisena ottaisin kassahenkilön ojentaman paperinpalan lähempään tarkasteluun.
Se näyttäisi hyvältä. Lista on vitamiinia täynnä, pakollinen maitolitra toki lukeutuu mukaan, ja alalaidassa on jopa yllättävän pieni luku  kuin ylistäen päätöstäni suosia satokausituotteita.
Mutta.
(Tähän väliin päivitän kyseisen konsonantti-kaupan pohjapiirrustusta jokusen neliön. Kassoille päästäkseen on valittava neljästä kaistasta: kaksi näistä kulkee pakasteosaston läpi, kolmas vasemmalta on reunustettu erilaisilla ihmisen ja muun objektin pesuun tarkoitetuilla välineillä ja neljäs lie kaikista vaarallisin, värikkäin minimuffinivuoin sekä karkein ja suklain täytetty hyllyväli. Linjoistaan huolehtivan tulisi huolehtia myös linjastoistaan ja kaiken järjen mukaan valita käytävä numero kolme, vasemmalta katsottuna.)
Viimeisestä käännöksestä itseäni suoristaessani otin muutaman hitaamman askeleen, keräsin vasta vauhtiani äsköisen mutkan jälkeen loppukiihdytystä varten. Oppikirjasuoritus kaikin puolin, mutta kaistavalintani oli amatöörimäinen.
Olin nimittäin huomaamattani ajautunut kaistalle numero kaksi, jota voidaan sinänsä pitää pakasteallaskäytävistä parempana sen puolen kylmäkaappien sisältäessä lähinnä pitsa- eikä jäätelötuotteita. Sen varteen oli kuitenkin sijoitettu myös erään nimeltä mainitsemattoman koomikon etunimen puolikkaan mukaan nimetyn yrityksen bataattiranskalaisia, jonka muka-halvan sokkihinnan auliisti kertova punainen tarjouslappunen oli häiritsevän suuri ja ohittamaton.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että kassajonossa tajuntaani viimein iskostui fakta, että olin juuri noukkinut pakastealtaan pohjalta viimeiset pussit jäisiä bataattisuikaleita kuin mikäkin biljardin pelaaja, vasen jalka edelleen maata koskettaen. Tuolloin taakseni oli ilmaantunut jo kanssajonottajia, joten sillä hetkellä virheeksi määrittelemäni teon kumoaminen, pussien heittäminen takaisin tyhjänä jäätyvään lokerikkoon, oli sula mahdottomuus. Sillä suomalainen ei toimi niin. Ei, kun on jo siihen asti päässyt, niin kyllähän näistä nyt maksetaankin vaikka ei niin huvittaisikaan. Kyllä ei sota-, pula- tai sotapula-aikana valitettu ruuasta.
Niin.
Että siinä minä sitten jonotin. Tuijottelin kenkieni kärkiä, jotka olivat selkeästi ottaneet osumaa jostain sulaneen loskan pehmittämästä multakasasta. Epämiellyttävän näyn vuoksi siirsin katseeni pelikoneen pelaajaan, mutta koska sellaista ei varsin poikkeuksellisesti paikallaan nappuloiden edessä tönöttämässä näkynyt, annoin katseeni lipua maksupäätteen äärellä häärivään pariskuntaan, joka yhteispelillä yritti saada maksua onnistumaan. Hetken näpyttelyn, nenähuokailun sekä no-mites-se-nyt-eilyn jälkeen pariskunnan oletettava naisosapuoli kuitenkin vetäisi kortin jopa voitonriemuisesti harmaan mötikän suusta ja julisti sen jälkeen ponnekkaan ystävällisesti tarvitsemattomuutensa kuittia kohtaan  "Minä säästän paperia."
Ja näin saatesanoin hän siirtyi viimeistelemään toisen osapuolen osapuilleen samanaikaisesti lopettamaa pakkausurakkaa kassa-aseman päädyssä samalla lompakkoaan taskuunsa tuotottomasti tunkien.
Silloin minä huomasin sen.
Katseeni siirtyi naisen takintaskusta kylmään laattalattiaan, jonka kaiken harmauden keskellä loisti jotain vihreää, aivan siinä maksupäätesysteemin alapuolella. Objektin skannaustulos valmistui päässäni juuri samalla hetkellä kuin kuulin kassahenkilön sanovan minulle vaimean "hei"-tervehdyssanan sekä yskäisyn yhdistelmän  elimme kuumeisimman flunssa- ja kurkkukipukauden hetkiä  johon äkilliseen noteeraamiseeni vastasin jotakuinkin "mhhterve" pääni vielä vasta kääntyessä ostoksiani piippailevan ihmisen suuntaan. Tämä liikkeeni ei kuitenkaan koskaan päässyt maaliinsa, vaan se kääntyi kuin u-käännöksen tehneenä takaisin siihen suuntaan mistä oli tullutkin. Raha veti puoleensa.
Ja niinpä minä kyykistyin kaikessa ketteryydessäni niin sulavasti kuin vain mahdollista oli noukkimaan tuon sinänsä melko vähäisen mutta odottamattomana nettotulona varsin suuren rahasumman, jonka eteen kyllä tein töitä mutta tosiaan vain jo mainitun kumarruskyykkäyksen verran. Palauduttuani takaisin normaalikorkeuteeni kassahenkilö oli jo kaikessa rivakuudessaan siirtänyt äänitehosteiden säestämänä ostokseni vasemmanpuoleiselta hihnalta oikeanpuoleiselle ja ilmoitti rahasumman suullisesti, vaikka se hehkui vihreänä nelinumeroisuuttaan siinä kassan näyttöpäätteessä, tiedätte kyllä mitä tarkoitan. Ojensin hetken sormillani juuri poimimaani seteliä hypisteltyäni ja sen todelliseksi rahan realistumaksi todettuani kyseisen käteisvarannon jopa empivin käsin tiskimäisen tason yli kassahenkilölle, päästin suustani lausahduksen "ja loput käteisellä ...eikun kortilla", joka korjausliike ei jäänyt kassahenkilöltä huomaamatta, kuten hänen lauseensa "no tässähän onnistuu jo sekottamaan muutkin ihmiset" eittämättä todistaa, vaikkakin lauseensa sisältää myös erikoisen itsesyyllistävän sävyn  ihan kuin minun väsymykseni, päätökseni tulla kauppaan silti juuri silloin sekä vasta havaitsemani ja poimimani seteli ja siitä aiheutunut lisähämmennykseni olisi ollut hänen vikansa!
"Eikun on vaan ollut liian pitkä päivä."
"Mmm, niinpä."
Ja tämän, suomalaisella mittapuulla herkän lyyriseksi määriteltävän sananvaihdon aikana sain maksettua ostoksistani jäljelle jääneen osuuden, itse asiassa lähes tarkalleen puolet alkuperäisestä kokonaissummasta, kolhuisella kortillani ja kuitin, kassahenkilön sitä auliisti (pakotetusti) tarjottua, napattuani pääsin pakkaamaan ostokseni mukanani kantamaani reppuun ja astelemaan nälkäiseksi äitynein vatsoin kohti kompaktia kotikoloani.

Kenties väsymyksestäni johtuen ymmärsin vasta kaupan parkkipaikan ohitettuani, mitä juuri oli tapahtunut. Joku oli tietämättään maksanut ostoksistani puolet. Olin maksattanut jollakin ostoksistani puolet. Ketä olin hyödyttänyt, keltä lainannut ilman aikomustakaan edes ajatella takaisinmaksua?
Keneltä kyseinen vitosen seteli oli pudonnut? Kenties joltain yksinäiseltä, suihkusta haaveilevalta kaduntallaajalta, jonka viikon budjetin olin röyhkeästi ottanut omakseni. Yritin helpottaa oloani ajattelemalla, että ehkäpä se kuului jollekin porholle, joka voi seteleitä ympärilleen tiputellakin vaivautumatta nostelemaan moista taskurahaa.
Sitten muistin takanani koko ajan kasvaneen jonon.
Olivatko he nähneet, mitä olin tehnyt? Kykenisivätkö he todistamaan jopa varkaudeksi, tai ainakin lieväksi näpistykseksi, henkisesti tuomittavissa olevan tekoni?
Ja mikä pahempaa, olivatko he nähneet keneltä seteli oli tippunut?
Mitä jos se leijailikin edelläni asioineen pariskunnan yhteisestä lompakosta, kummankaan huomaamatta, heidän taistellessaan yhdessä maksupäätettä vastaan? Jos se olikin heidän ja takanani jonottaneet ihmiset näkivät sen, pitivät minua omaa etua tavoittelevana, kierona lurjuksena, kun en huomauttanut pariskunnalle heidän rahallisesta menetyksestään? Ahneena vain odotin heidän väistymistään, jotta voisin sanattomasti näpäyttää, viedä, varastaa jotain toisen omaa, kiittämätön!
Tässä vaiheessa olin päässyt jo kerrostaloni alaovelle. Paluuta ei enää ollut.
Kotiin päästyäni purin kauppakassit ja laitoin uunin päälle.
Ilmaiset bataattiranskalaiset maistuivat yllättävän hyvälle.

Ja ennen kuin tuomitset minut joko valehtelevaksi omanKettusentavoittelijaksi tai vaihtoehtoisesti onnekkaaksi hannu hanheksi, tahtoisin jatkaa tositarinaani vielä osalla 2. En nimittäin antanut tälle kirjoitukselle perusteettomasti moista otsikkoa.
Kolme päivää myöhemmin päädyin jälleen saman myymälän käytäville. En selosta kulkuani siellä yhtä yksityiskohtaisesti kuin aikaisemmin, sillä se todennäköisesti karkottaisi sinut, ainoan tänne asti jatkaneen lukijani pois, joten ynnättäköön kyseinen epäröintisävytteinen kauppavaellus sanaan edestakainen.
Joka tapauksessa pääsin vihdoin kassalle ostoksiani maksamaan ja kaikki näytti sujuvan mitä mainioimmin.
Kunnes.
Siirryttyäni pakkaamaan tuotteitani ja sulloessani hetken mielijohteesta mukaan nappaamaani broilerinkoipirasiaa kauppakassiini, tämä muovinen objekti menee ja halkeaa koko pussin sivun levyisesti. Hatarinkin mielikuvittelija nähnee, millaiseen mitäs hiiskattia nyt -ilmeeseen naamani vääntäytyi.
Tilanne oli tietenkin pelastettavissa  minun tarvitsee vain ostaa uusi muovikassi. Mutta mutta. Ruuhka-aikaisuuden vuoksi kassoille oli syntynyt melkoiset jonot, kuin ilmaisia ämpäreitä jaettaessa, joten jonotus saati jonossa ohitteleminen yhden muovipussin takia eivät olleet vaihtoehtoja. Niinpä ryhdyin kiireessä sullomaan ostoksiani vaikeasti kuvailtavan muovipussin jäännöksen poimuihin. Kun seuraavan asiakkaan ostokset jo lähes koskettivat ostamaani maitotölkkiä (mitä tilannetta piti visusti vältellä sen kiistämättömän intiimiyden takia), nakkasin mielestäni nestemäistä kultaa sisältävän pahviesineen muiden ostoksieni joukkoon, kiersin pussin entiset reunat mahdollisimman hyvin yhteen saaden muodostettua käsivarsilleni Nuuskamuikkusen nyyttiä amatöörimäisellä olemuksellaan halventavan könttikonttikokonaisuuden, jota toden totta tuli kantaa ja kannatella.
Kauppamatkani on puolisen kilometriä.
Nyt se tuntui lähentelevän puolimaratonin mittaa.
Käteni kramppasivat jo kaupan parkkipaikalla eikä niitä voinut liikuttaa mihinkään suuntaan  sen päivän tuurillani pestot olisivat kuitenkin ottaneet ja särkyneet loskaiseen maahan jättäen sekä asvalttiin että minuun vain surullisen näköisen jäljen. Ensimmäisen bussipysäkin ohitettuani mietin hetken kääntymistä takaisin kaupalle, mutta jatkoin itsepäisesti matkaani. Toisen kohdalla olin valmis maksamaan seuraavalle vastaan- tai ohitulijalle vitosen uudesta kauppakassista. Mistä vain sen kaltaisesta kantovälineestä. Helposti.
Taistelin silti tieni kotiin, vaikkakin oven avaaminen oli varsin mielenkiintoista puuhaa tärisevin käsin ja liian vähin ulokkein.

Joten kyllä, luulen saaneeni ansioni mukaisesti, riistettyäni ensin toisen omaisuutta sen kummemmin miettimättä omaan käyttööni, kun taivalsin tuon via dolorosani. Ja tarinan opetus: muista ottaa varakauppakassi mukaasi, koska kanankoivet voivat käyttäytyä arvaamattomasti. Äläkä osta edellä mainittuja bataattiranuja, ei ne nyt niin hyviä ole. Ellet saa niitä ilmaiseksi.


maanantai 8. tammikuuta 2018

Seitsemäntenä päivänä hän teki kakun

Tyttösen kirjoitukset täyttää tänään kaksi vuotta! Kakkua ei tosin ole leivottu tämän iloisen vuorokauden vuoksi vaan Maalaajan, jonka vuosipäivää emme valitettavasti joulun pyhinä pystyneet viettelemään.
Kuten tavaksi on muodostunut, on aika jälleen niputtaa vuoden ensimmäisen viikon tapahtumat yhteen. Mutta koska edes näennäistä skarppausta uutisten seuraamisessa ei mitä valitettavimmin ole vuoden alussa tapahtunut, seuraa selontekoa Tyttöselle viikon aikana sattuneista tilanteista.

Lähdin kotikotoa takaisin Jyväskylään uuttavuotta viettämään. Mutta kuitenkin lähinnä kirjoittamaan. Elämään niitä vuorokaudenaikoja, jolloin olin luontaisesti hereillä enkä vain keinotekoisesti sinnitellyt. Totuttautumaan jälleen yksinäisyyteen yhteisö ympärilläni. Takaisin sinne missä tunnen olevani eniten.
Kannattiko? Kaiketi.

Ensimmäisten päivien aikana olen
- seurannut molekyylin tunnistamista, nähnyt palasen mustaa peiliä sekä laulanut pu-pu-pu-Pullavaa. Saanut kuulla näyttäväni Nuuskamuikkuselta. Kiitos?
- maratoonannut käveleviä kuolleita ja vaihteeksi ihmetellyt jodlaajia.
- rikkonut jälleen hieman itseäni mutta myös korjannut. Tee-se-itse-menetelmällä, "sen" ollessa tässä minä. Pitkäaikainen projekti, kesken.
- saanut röyhtäisyn kasvoilleni vierestäni urheilleelta vanhemmalta mieshenkilöltä. En ole kokenut mitään vastaavaa aikaisemmin.
- ollut huolissani läheisteni vatsoista. Omastanikin.
- tilattuani kaakaon saanut eteeni hanakaljan. Lähtiessäni kyseinen juomainlaskija oli siirretty ovelle portsarin hommiin.
- sekoillut, sekoittunut ja sulautunut sillä ainoalla sängyllä, joka elämääni kiinteästi kuuluu. Vaikka ei se edes ole minun.
- suorittanut molemminpuolisesti äärimmäisen epäonnistuneen ohitustilanteen, joka samanaikaisesti nolotti ja nauratti jo ennen kuin se alkoikaan. Ja liian paljon sen päätyttyä.
- nauranut. Paljon. Mehiläisvahan vaikutus ei katoa.
- bongannut näillä leveysasteilla tähän vuodenaikaan varsin epätyypillisen AURINGON. Olin taasen lähes unohtanut sen olemassaolon.
- tuijotellut Harjun tornia sekä poutasäällä että pilvien ja usvan seasta sekä kuullut edelleen soitettavan joulun tulleen.
- ennustanut tulevaa ja kuullut sen toteutuneen. Odotan visioni lopullista toteumaa.

No entäs niiden asioiden toteutuminen, joiden takia tänne jo köröttelin? Ovatpa nekin vaihtelevalla menestyksellä onnistuneet, ei voi valittaa. Eikä täällä yksinäisyyttäkään tarvitse tuntea. Alakerran naapuri on hankkinut koiran.


maanantai 1. tammikuuta 2018

Vuosikertomus 2017

Mitä ilmeisimmin on tullut jälleen aika tiivistää edelliset 365 päivää eli 8760 tuntia eli 525 600 minuuttia, mikä tekee kutakuinkin tasan 31 536 000 sekuntia. Ja kyllä onkin noihin aikoihin eletty.

En koe seuranneeni edellisen vuoden uutisia niin tarkasti ja pitkäjaksoisesti kyetäkseni kirjoittamaan niistä oivaltavia näpäytyksiä ja yhdistelyitä sisältävän postauksen. Täten itsekeskeisesti olen kerännyt alle oman vuoteni merkittävimpiä ja merkillisimpiä asioita (eli lähinnä niitä jotka muistan menneestä ja jotka toivonkin muistavani). Ne esitetään satunnaisesti suunnitellussa järjestyksessä. Siispä,
Lista niistä asioista, jotka Tyttösen vuodesta 2017 muistettakoon:

1. Eräiden siivekkäiden metsästäjien killan perustaminen sekä jatkuvasti kehittyvä ravintola-alan yrityskonsepti.

2. Kaksi muuttoa. Yläkerran koira, Lastenlaulu-kitaristi, Kari ja Laitosmies. Vuodentakainen korvapuustia & kirjoituksia keittiön työtasolla, jonne uunin lämpö juuri ja juuri ylettyi.

3. LÄNSIMETRO VALMISTUI! Tuskin uskon tätä vieläkään.

4. Kanavan avannut tulostuspaperikirjoitus.

5. Kesä 2017 kokonaisuudessaan, mutta erityisesti liftaus. Kaikkine lukuisine henkilöineen.

6. Festarit esiintyjineen. Imagine Dragons, Nothing But Thieves ja Ultra Bra.

7. Katalaani ja kielivaikeuteni.

8. Muuan paikallisen yhdistyksen toimintaan liittyminen ja sen mukanaan tuomat tilanteet.

9. Halinallekandidaatti ja häneltä saamani sanat.

10. Jodlaajat.

11. Naapuristalkkaus nyt ja huomenna.

12. Erimuotoiset pannarikohtaamiset.

13. Uuden koneen äänetön olemus.

14. Haalarit ja sekaisin olevien lehtien teko.

15. Kaikki suomalaiset kirjailijat, jotka yrittivät.

16. Ihan kaikki muutkin sekä omat että muutaman muun kirjoitukset! Erityisesti muun muassa Joulurunokalenteri osa 2 ja polemiikki sananvapaudesta.

17. Se viiksekäs humanisti.

Uudenvuodenlupaukseni on sama kuin viime vuonna (jonka kyllä pidin mielestäni varsin onnistuneesti): mitä ikinä suht laillista ja mielekästä tekemistä meinaatkin ehdottaa, tulen mukaan jos vain haluat :-)
Mainiota tätä vuotta kaikille lukijoille ja kirjoittajille!