keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Tukea kodinhoitoon

Blogini on viime aikoina ollut hiljaisempi kuin tanskalainen keksijä, vaikka elämästäni ei muuten ole ääntä tai menoa puuttunut. Yritän nyt kuitenkin hitaasti mutta varmasti tekohengittää tämän jälleen eloon  kuten itse asiassa nykyistä asuntoanikin!

Eräänä päivänä jokunen kuukausi sitten menetin miehen mutta sain imurin. En pidä vaihtokauppaa ollenkaan huonona. 
Vaikka olinkin jo tottunut kahlaamaan villakoirien läpi patjaltani jääkaapille, jääkaapilta vessaan ja sieltä jälleen patjalle (niin sanottu pyhä kolminaisuus), niin on se myönnettävä, että hengittäminen helpottuu huomattavasti, kun ilmassa leijuvien pölypalleroiden määrä puolittuu  tai no vähenee joka tapauksessa. Aivan radikaalia eroa imuroimista edeltävän ja sen jälkeisen hetken välillä ei nimittäin voinut nähdä, sillä kyseinen aparaatti ei vaikuttanut maailman tehokkaimmalta lajissaan (mikä lie ehkä osasyy, miksi edellinen omistaja sen oli laittanut kiertoon). 
Kunnes.
Ahaa-elämyksen saattelemana avasin voltan konepellin vain havaitakseni pölypussin olevan halkeamispisteessään. Armottoman kuuklailun, kilometrien kävelyn ja kiusallisen hissimatkan jälkeen seisoin vihdoin eteisessäni hallussapitäen ymmärrykseni mukaan oikeellista mikrokuitupölypussia. Tehokkuudessaan formuloiden varikkotiimien kanssa kilpailevan asennussession jälkeen löin kannen kiinni, töpselin seinään ja jännityksellä painoin start-nappulaa. 
Ja jotta tarina saa ansaitsemansa päätöksen ja minä sillä hetkellä kaipaamani onnistumisfiiliksen raportoitakoon siitä illasta vielä sellaista, että tunsin saaneeni itselleni uuden imurin. Se piti pienempää ääntä, imi noin 1580-kertaisella teholla aikaisempaan verrattuna eikä edes haissut sähkölle siinä siistiessään. 
Että imurin aikaisempi omistaja taisi olla vielä höhlämpi humanisti kuin minä. Kiitän silti vuolaasti. 
Sen sijaan miehen menneisyyteen, nykyisyyteen, tulevaisuuteen tai imutehoon en ota kantaa. 

Tässä kolmannessa asunnossani, johon siis heinäkuussa muutin, on ollut joitain hieman parantelua vaatineita asioita. Mutta tämä on opiskelijakämppä. Kortepohjassa. Ei tänne luksusta tultu vaatimaankaan. 
Vaikka luulin muuttaneeni yksiöön, syksyn mittaan paljastui, etten suinkaan asunut yksin. Iltaseurakseni sain yhden jos toisenkin sokeritoukan, joiden tunnistusprosessissa muuan hakukone jälleen auttoi. Oltuani yhteydessä huoltoon, tuholaistorjuja-Kariin, Minkkiseen ja jälleen Kariin homma saatiin vihdoin hoidettua, tuholaiset torjuttua ja aikaisten aamuherätysten takia silmäsäkit ja -rypyt muuten niin kovin freeseille kasvoilleni ikuistettua. 

Asunnossani on lisäksi vetänyt sen verran, että ikkunan edessä istuessani olen tuntenut voimakkuudeltaan muttei lämpöasteiltaan suunnilleen Föhn-tuulen kaltaisen ilmavirtauksen niskassani. Olin jo varautunut jesaroimaan valitut palat Suur-Jyväskylän lehteä räppänöiden päälle, mutta soitin kuitenkin jälleen kiinteistöhuoltoon. Armoitettu Laitosmies kuunteli sanottavani ja lupasi, että asia hoidettaisiin vielä tämän viikon aikana. Suhtauduin lausahdukseen melko varauksellisesti, sillä jos pääkaupunkiseutulaisuus on minulle jotain opettanut, niin sen, että vuoden 2016 elokuu tarkoittaa suunnilleen seuraavan vuoden marraskuuta. (viikon twiitti: Melko järkyttyneenä odotan edelleen, milloin todistamani keissi pääsee päivänvaloon. #metroo)
Hämmentävää kyllä, Laitosmiehen lähettämät Jyy-tyypit olivat käyneet jo seuraavan päivän aikana ja jopa vastanneet oikeasti ystävälliseen heippa-lappuuni yllättävän miellyttävällä vastineellaan. No joka tapauksessa, nyt verho ei enää heilu ikkunan edessä ja pärjään ehkä vartin ilman kaulahuivia ympärilläni. Ilmastointi viheltää edelleen, eikä uuni ole kokkiystävällisin, mutta kaikkea ei voi saada. Vessan katto ei sentään enää rapise alas. 

Täten voisin jopa väittää kotiutuneeni (tosin pohjaratkaisuiltaan asunto on täysin sama kuin ensimmäinen yksiönikin, joten järin suurta totuttelua tässä nyt tarvinnutkaan). Vihreä seinä tuo väriä elämään ja sen viereiseen seinään huonoista maalaustaidoistani ja seinän pottuilusta johtuen syntynyt ruutukuvio näyttää lähinnä tehostemaalatulta jos huomattavalta ollenkaan. Näin minulle on ainakin melko vakuuttavasti vakuuteltu.
Kaikista jo koetuista, kokematta jääneistä ja tulevista kiusallisista hissimatkoista huolimatta voin sanoa olevani onnellinen täällä. Ja jos jokin asia ei onnistu, saan kodinhoidon tukea luotettavista lähteistä lähes kellon ympäri. 
Viimeistään siltä Laitosmieheltä. 


sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Parikin kertaa – sanoja

Tässä vain ikuistan samanaikaisesti muutamankin suomalaisen lyyrikon kirjoituksia, kun ei näitä muualta atk:sta tunnu löytyvän. Kerrankin siis vain toistan jo kirjoitettua. Ja kenties edesautan opintojani, uskomatonta kyllä :D 
Teksti on Jope Ruonansuun käsialaa. Kaikki väärinkirjoitukset ja -kuulemat ovat yksinomaan Tyttösen. 


Kerran jos toisenkin

Sulaa lyijyä sieluuni valelen
tuuli puhaltaa taivainen
vaikka pelti on kiinni, mä palelen
sammui liekkini vaivainen
Olin jautaa, jouduin ruostumaan
toistaa kohtalo kohtaloaan
sain Pietarin diiliini suostumaan
vielä luonas kai olla saan

Tulen luoksesi kerran jos toisenkin
yhä viiniä arkeesi tuon
lahjani saat erikoisenkin
samaa elämää kanssasi juon
Ja huomennakin vaikka lähtisin
kyyneleitäsi kuivaamaan jään
unohda huolesi, herkempi puolesi ei
yksin jää pimeään

Myötä aamun auringon säteiden saavuit syliini käpertyen
sun lämpösi sain lailla ehtoollisen
hellin muistoni ikuinen
Olet kaikkeni, ehkä enemmänkin
täytät sieluni sammion
olet ainoa valoni iltaisin
musta aurinko noussut kun on

Tulen luoksesi kerran jos toisenkin
ilon hymynä huuliisi tuun
elämästäsi teen suurenmoisenkin
ja unohdat kaiken muun
Ja aamulla taas vaikka lentäisin pois
yksinäinen en olla sun sois
nousen Midaksen mullasta, Lapin kullasta
niin ainakin tarkoitus ois

Päättyi polkuni syksyisin sävelin
joskus matkalla ei-minnekään
minä galaksin ympäri kävelin
vaan en juurtunut sinnekään

Tulen luoksesi kerran jos toisenkin
(p?)yhä(ä?) viiniä arkeesi tuon
lahjani saat erikoisenkin
samaa elämää kanssasi juon
Ja huomennakin vaikka lähtisin
kyyneleitäsi kuivaamaan jään
unohda huolesi, herkempi puolesi
Tulen luoksesi kerran jos toisenkin
ilon hymynä huuliisi tuun
elämästäsi teen suurenmoisenkin
ja unohdat kaiken muun
Ja aamulla taas, vaikka lentäisin pois,
yksinäinen en olla sun sois
nousen Midaksen mullasta, Lapin kullasta
niin ainakin tarkoitus ois.


Isäiniltaterveiset!

Niin. Tarkoitushan oli lähettää jonkinlainen leivonnaismuistaminen, mutta koska Pirkan ydinsodan varalle kehittämä kääretorttukin olisi ennemmin homeessa kuin perillä siellä (terkkuja Postille!), valmistan suosiolla tällaisen laktoosittoman, gluteenittoman, maidottoman, kananmunattoman ja suht eläinperättömän tekeleen. Toivottavasti se ei sentään mauttomaksi leivoudu! 
Kyseinen kakku ei välttämättä aivan vie jalkoja altasi, mutta eipä siinä ole hiivaa käytettykään. 
Sori pitkästä pohjustuksesta, mutta sellaisen mainio paakelssi tarvitsee. No joo, nauti tämän vuoden keikauskakustasi!

Ihan pienen pienen runon
Sinulle nyt tähän virkkaan
vaik´ ei suostunut hän ottaa vastaan
tät´ kauimmaista, omaa tytärtään
niin silti tahdon jotain antaa
ehk´ hieman päivääs terveyttää

Kukkia en antaa voisi
 Posti niitä koskaan perille toimittaisi 
tai jos toiskin, aivastus vain
jäljelle jäis lahjastani

No suklaa varma valinta on
mutta kiitos treenikauden
ehkä sekin jouluun jäisi
ellei toisiin suihin katoaisi

Ett eipä tässä paljoo voi
tyydynpä siis sanoon "Hei! 
Muista silti aat(t)os tää:
Oikein hyvää isäiniltaa!"


Ja ihan varmuudeksi vain kirjattakoon vielä illan oikea rivi: punon, lastaan, parantaa, toisi, lahjastain, ylläpidon, häviäisi, moi.