sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Se se on - ja se on siinä!

Koska olen toisinaan hajamielinen ja liian monessa mukana (mistä lie senkään perinyt), missasin aika mahtavasti viimeisen postituspäivän. Aikatauluista pidän kuitenkin kiinni, joten pakkohan viesti on jotenkin saada perille. Siispä tässä se kortti, jota en koskaan tehnyt. Tavoitellun vastaanottajan luulisi tunnistavan itsensä :P

Se on se joka odottaa kotona aina
"Tuu peremmälle, kahvia?, puuta paina!"
sillon padat liedellä porisemassa
"meinas palaa, kun olin taas jorisemassa"

Se vastaa aina kun sille soittaa
päivä tai yö, kyllä sen tavoittaa
ja tuntikin menee siinä jutellessa
mitä VR tekee, mitä sanoi pressa

Vaan vahingossa jos sivuat lätkää
vastaanotat sitä saarnan pätkää
miten pitäisi tehdä, tai se tulevaa povaa
punainen sydän sykkii kovaa

Kyllä kuulumiset se aina kysyy
hetken hiljaa silloin pysyy
kuuntelee turailut mitä taas tein
hengissä ollaan, siinä tärkein

Ja jos esseessä vaikka tulee tenkkapoo
huudan Osmona puhelimeen haloo
ja ideoita sataa kuin Ruotsissa lunta
onneks meillon yhtä virtaava tajunta

Tässäpä vähän sitä mitä se on
kaikin puolin sanoinkuvaamaton
älä alukselle kaappaa, syliisi vaan
kun sua viikon päästä pääsen halaamaan!

Mitä passeleinta isänpäivää kaikille asianomaisille! <3


tiistai 8. marraskuuta 2016

Aivojen syväluotaus - osa 1

Olen viimeisen kahden kuukauden ajan elänyt ja kokenut niin paljon, etten ole oikeastaan (mukamas) ehtinyt tuntea ja ajatella hirveästi. Siispä nyt on aika syväluodata aivoni – toiminto, jota suosittelen jokaiselle säännöllisesti vähintään kuukausittain, mieluiten parin viikon välein. Saat luvan kanssa keskittyä itseesi, sillä henkinen hyvinvointi on ihan mukava asia. Ainakin tällaista päässäni nyt siis liikkuu:

Olen valtavan helpottunut, kuinka vaivatonta kaikki on oikeasti ollut. Uudelle paikkakunnalle kauas kotoa muuttaminen oli yllättävän vähän mutta kuitenkin jokseenkin pelottava ajatus. Että sitten en enää saakaan CrazyRussianHacker-videosuosituksia veljeltäni tai iltahalia äidiltäni. Miten minä oikein selviydyn?
Kuten sanoin, yllättävän hyvin.
Asuntoni on kaikin puolin aika passeli. Se on sopivan matkan päässä yliopistosta eli päivittäin tulee käveltyä edes vähäsen. Se on koollisesti juuri sopiva ja vaikka baari-ravintola Rentukka on ihan kulmilla, meininki on ollut erittäin rauhallista. Mistä täytynee kiittää myös naapureitani, sillä satunnaista keilapallon vierimisääntä lukuun ottamatta (tiedättekö sen oudon pyörimisäänen?) häiritsevää mekkalaa ei juurikaan kuulu.
Ja toinen naapureistani on muutenkin ihan mahtava (saattaa se toinenkin tietty olla, emme ole vielä kohdanneet), kutsuttakoon häntä vaikka verkkari-Villeksi kummallisten sattumien sarjan takia. Hän on lainannut minulle ensin imuriaan ja sitten kännykkäänsä, ja täten pelasti minut melkoiselta romahtamiselta.
(Lukitsin siis itseni tässä taannoisena sunnuntaina asuntoni ulkopuolelle avai- ja puhelimetta. Ihana naapuri tosiaan seivasi tilanteen, ja pääsin lopulta suorittamaan ”ihan vaan nopeen kauppareissuni”. Nyt ovessani on naula (jonka ihan itse sain naulattua melkein suoraksi) ja naulassa avain silmän korkeudella – ei ole oikeasti mahdollista että unohdan sen uudestaan.)
Hänellä on myös hyvin omaleimainen nauru, joka kyllä lävistää paperiseinän välissämme. Lisäpiristystä päiviini!

Ainoa asia, mikä kodissani tällä hetkellä vaivaa, on (jonkinasteisen pikkujääkauden lisäksi) se, etten voi oikein laulaa täällä. Kyseinen akti on hyvinkin merkittävässä osassa jo mainitsemani mielenterveyden ylläpitämisen kannalta. Olen huomannut, että laulaminen puhdistaa (voisiko olla vielä imelämpää ajatusta mutta kun se nyt vaan on totta) ja voin oikeasti paremmin jos saan lauleskella vapaasti. Mutta. Nyt en voi. Hymisen hissukseen kuuntelemani musan tahdissa, mutta eihän se nyt ole sama asia.
Toisaalta, käytävän toisella puolella asunee oopperatähteyttä tavoitteleva neitokainen, jolle ohuet seinät eivät ole mikään ongelma. Sunnuntaiaamu 9.26, mikä täydellinen ajoitus äänenavaukselle. Harkitsin jo hetken, alanko battleen hänen kanssaan. Tyhjentäisimme siipemme muista elävistä varmaankin kohtalaisen nopeasti.
Yliopistolla on ilmeisesti joitain musiikkiluokkia, joihin voi vain mennä ja harjoittaa musisointiaan. Taidan syventyä niiden etsimiseen pian tosissani.

Valtava huojennus valtaa minut oikeastaan päivittäin, kun astelen kulloisenkin luentosalin edustalle ja siellä odottaa minua aina muutama samanmielinen suomalainen hymy kasvoillaan. Porukka täällä on aivan uskomattoman mukavaa! En olisi mitenkään voinut edes unelmoida tällaisesta jengistä. Jotenkin edelleen on hassua ajatella, että olemme (lähes) kaikki kiinnostuneet samoista asioista, kun yleensä itse on ollut porukassaan ainoa jota vaikkapa suomen kielen taivutus on kummaksuttanut (kuulostaa kuivalta, mutta sano minun sanoneen, ei sitä todellakaan ole!). Isoon luokkaan muodostuu väistämättä pienempiä ryhmiä, ja olen hirmuisen iloinen kun saan olla osa sellaista.
Ja ne lautapeli-illat!
Olen vaan ihan tosi tosi onnellinen, että kaikki nämä tyypit ovat täällä!!

Raha-asiatkin ovat enemmän kuin kunnossa. Asuntoni vuokra on tietyistä syistä niin naurettavan pieni, että tuilla pärjää kyllä aivan mainiosti. Opiskelijaelämän kituuttaminen ei ainakaan vielä ole tullut tutuksi (olen onnellinen tästäkin).

Ja (tämä on kyllä hivenen ristiriidassa aloitukseni kanssa mutta olkoon) olen myös löytänyt itsestäni uuden tunteen, jonka olemassaolosta en edes ollut tietoinen. Suoraan sanoen jännittää mitä tulee tapahtumaan.

Konettanikin jännitän jokseenkin, hän osoittaa vanhuuden merkkejä. Vietimme eilen yhdessäolomme kolmivuotispäivää, minkä kunniaksi hän meinasi tappaa itsensä. Elvytin raukkaa parhaani mukaan, ja lopulta hän suostui jäämään vielä ainakin hetkeksi luokseni. Älä jätä minua, älä jätä, minä tarvitsen sinua! Vaikka olemmehan me jo kokeneet kaikenlaista. Kyllä siinä väistämättä väsyy itse kukin.

Olen tosiaan ollut sellaisessa henkisessä tuottamattomuuden tilassa. Koko ajan on jotain muuta menoa ja koettavaa. Oma ja nimenomaan omaehtoinen ja vapaavalintainen kirjoittaminen ei ole osannut ängetä itselleen tilaa. Tähän kiinnitän tulevaisuudessa huomiota, sillä kuten laulaminen myös kirjoittaminen avaa jotain epämääräisiä lukkoja sisälläni ja, ennen kaikkea, aivoissani. Ajatukset tuntuvat heti kirkkaammilta ja selvemmiltä, kun niitä voi ensin sadasosasekunnin pohtia harmaissa aivosoluissaan ja sen jälkeen nähdä likaisella ruudulla epätoivoisesti yrittämässä muodostaa järkeenkäypiä lauseita ja sitä kautta suurempia kokonaisuuksia.
Ja kuten olenkin jo todennut, ”en osaa puhua, mutta voin kirjoittaa kyllä siitä.” Pidän itseäni (nimenomaan puhuvana) tarinankertojana, mutta se on ehkä hassukin ajatus, sillä kirjoittaminen sujuu niiin paljon paremmin. Mutta, harjoittelemalla oppii, joten jatkan kyllä höpinöintiäni – koittakaa kestää, oi rakkaat kuuntelijani!

Yksi parhaista uusista ystävistäni (hassua kategorisoida heti ihmiset, uudetkin tuttavuudet, mutta luulen, ettei hän pistä tätä pahakseen) tokaisi erään kertomani tositarinan (joka koski edellisen päivän kauppareissun oikeasti uskomattomia käänteitä) jälkeen, että ”mä haluun sun elämän”.
Olin sekä imarreltu, hyvin epäilevä että jonkinmoisen flashbackin kokeva.
Ala- ja yläasteella minulla oli nimittäin paras kaveri, jonka elämän halusin. Hänelle sattui aina kaikenlaista ihmeellistä ja kummallista, ja kateellisena vain vierestä kuuntelin mitä hän oli milloinkin tehnyt. Kunnes sitten eräänä päivänä päätin, että nyt minä olen hän. Että minäkin alan elämään ja kokemaan ja tekemään enkä vaan valu viikkojen läpi hymyttömänä.
Ja se toimi.
Toimii.
Nyt elän ja koen ja teen toisinaan monenkin puolesta. Olen saavuttanut sellaisen olotilan ja ehkä Ruben Stillerin painottaman mielenrauhan itseni kanssa, että uskallan tehdä juuri niin kuin haluan.
Ehkä elämäkin on tajunnut, että pikkuhiljaa voisi olla takaisinmaksun aika. Kiitän jo kaikesta kokemastani, mutta muista laiffi, että olet paljon velkaa :P
Ja samoin ystävä rakas sen kun päätät, että nyt minustakin tulee se, jolle tapahtuu. Ja asioita tapahtuu, takaan sen!

Tämmöisiä tärinöitä löytyi tällä kertaa. Ihan hyvä purkaa ajatuksia ja kokemuksia edes jollekin. Suosittelen vahvasti. Sitä kun valitettavan usein vain painaa menemään eikä pysähdy ajattelemaan, että mitenkän minulla nyt menee. Tällaisissa asioissa saa olla itsekeskeinen, se on jopa vaadittavaa. Joten kirjoittakaa tai kertokaa tekin jollekin miten menee. Tai tehkää kymppilista (eli kymmenen kohtaa, jotka juuri tällä hetkellä saavat sinut onnelliseksi tai vaikka vaihtoehtoisesti huolestuttavat).
Eikä vaadi paljoa – kynän, paperin ja yhden tunnin kuukaudessa. Kokeile nyt, huomaat eron jo jouluun mennessä!

Mukavia pakkaspäivien jatkoja kaikille! Talvi on pukeutumiskysymys!