maanantai 10. lokakuuta 2016

Kun Bengt Holmström Nobelin sai

Sinä päivänä ei satanut, ja niin oli hyvä.
Harvinaisen lämmin lokakuu eteni etenemistään, hieman liian nopeasti jos minulta kysytään.
Ensimmäinen luento oli kuiva – enkä nyt viittaa jo mainitsemaani säätyyppiin. Toisaalta pelasimme kahootia, tiedättehän, sitä lukion ruotsin tunneilta tuttua värikyllästettyä nettipeliä, jonka musiikkimaailma on iankaikkisesti syöpynyt vaikkuisiin korvakäytäviini. Top10-listaa ei näytetty, pettymys oli valtava.
Opimme sen, että oikeat sanat pitää laittaa oikeaan järjestykseen, jotta toivotun kaltainen viesti menee perille. Olen melko varma, että viestittelyni on täten tuomittu yksipuoliseksi.

Siinä salissa oli aina kylmä. Kiedoin harmaan ja paksun kaulaliinan kaulani ympärille pitäessäni ovea samalla auki minun jälkeeni astuvalle. Hän naurahti tuhahduksenomaisesti, kaveri takanaan oli huomauttanut jotain nasevaa.
Moni meikäläinen oli kerääntynyt seuraavalle tasanteelle. Laskin takkini tuolin selkänojalle, siihen repun päälle. Kaverini, joka istui kyseisellä tuolilla, katsoi kysyvästi, toivotti kai huomenta.

Viesti oli haastava, se piti muotoilla oikein. Ei saa olla liian menevä, jyräävä, tuomitseva, energinen, löysä, monimutkainen, vaikeastilähestyttävä, anteeksipyytävä. Olin ehkä vahingossa.

En tiennyt, miten sanoisin apassi. Enkä oikein keksinyt, mitä sanoisin sinulle, joka et tekstiäni kielimuurin takia ymmärrä. Miten selittää (äidin)kielestä, jota ei kuitenkaan itsekään näytä osaavan aina kunnolla, muille, joilla on vielä vähemmän osaamista siitä? 

Jono kiemurteli vessoille asti kuin ekstrahormonoitu käärme sihisten ja valuen hitaasti kohti tarjotinpinoa. Ruokailu oli hidas, tietenkin, sillä minä olin mukana. En aikaisemmin yleensä ole syönyt papuja, mutta tänään ne maistuivat maukkailta jauhelihan seassa. Sämpylän pehmeys miellytti meitä jokaista. Istuimme siinä kauan jutellen koulusta, joulusta, leffoista, naisista, miehestä, kuukausista, päivistä ja kuukausipäivistä, runoista, sanoista, Suomesta ja suomesta. Olin onnellinen.

On hieno taito osata kuunnella, sillä silloin kuulee itsekin. Ja muistaa. Muistutin muita koko päivän ajan aina tilaisuuden tullen, mutta itse muistin tehtäväni vasta toisen mainitessa jostain tarpeeksi lähelle liippaavasta. Kymmenen minuutin jälkeen unohdin seuraavan asian. Olin myöhästynyt, ainakin päivällä. Ehkä alkujaan olinkin liian aikaisessa, katsotaan asiaa uudelleen kevään puolella. Kirjoittaahan voi milloin – ja erityisesti miten – tahansa.

Kiitän erityisesti jokaista koulutieni varrella kasvavaa vaahteraa. Teidän lehtenne ovat kauniita ja valtavan ihania kahlata. Olin lapsi taas, tosin kenkäni olivat liian isot. Vasemman nauha aukesi 800 metrin välein.

Koputin naapurini ovelle, taas, ja kuulin oven läpi, kuinka hän veti paitaa ylleen ja housuja nahkavyöllä jalkaansa. Elämän pienistä asioista pitää nauttia! Se imuri oli yllättävän kovaääninen, hyvin sympaattinen kuitenkin ja hommansa hoitava. Nyt voin hengittää vapaammin. Kieltäydyin teestä, sillä en juo sitä. Nyt kadun asiaa. Taidan koputtaa huomenna uudestaan.

Hämmennyin yhä entisestään suomalaisten leffojen äänimaailmoista. Katsoin kotimaista draamasarjaa Downshiftaajat suomalaisella tekstityksellä, sillä en saanut puheesta selvää. Suosittelen kokeilemaan, se on elämys!
Kukakohan kirjoittaisi minun puheeseeni tekstityksen?

Keittelin omenahilloa kanelilla (tai toisin päin), niin että koko siipemme tuoksui hillosokerin aikaansaamalle ihmeelle. Nauroin itsekseni ihanan sanattoman musiikin tahdissa, ja tanssahdin siistillä lattialla. Hämmästyin yhä uudestaan huoneeni kokoa. Ei täällä mikään tropiikki todellakaan ole, muttei enää onneksi ihan niiiin kylmä kuin muutama päivä sitten.
Rentouduin, tyhjensin mieleni ja katselin raukein silmin nojatuoliani, joka on verhoutunut isomummini moniruutuiseen ja -väriseen neulevilttiin. Se on semmoinen lukijan tuoli, valo ja kaikki.

Halusin vaan kertoa, niin, että tänään oli tällainen päivä. Harvinaisen vapaa, painoton. Huoleton. Sain nauraa ja naurattaa, oppia ja opettaa, elää ja olla. Loin uutta, paljon, mutten välttämättä mitään näkyvää (paitsi sen soseen).

Tänään olin onnellinen.
Tänään olen onnellinen.