perjantai 19. helmikuuta 2016

Muutama syypää mun hymyyn

Viime perjantain kirjoitus näyttää hävinneen bittimaailman syövereihin. Ehkä universumi yrittää kertoa minulle jotain... Tai sitten ATK-taitoni kaipaisivat hivenen tukiopetusta. Pienryhmässä. Asiaan!

En ole apatiaan taipuva synkistelijä, mutta toisinaan kaikki tuntuu ihan liian turhalta. Ihmiset yleensäkin tuntuvat keskittyvän valitettavan usein asioiden huonoihin puoliin kaikkien ihanien juttujen sijaan. Siksipä olen tarkkaillut elämääni ja mieltäni normaalia tarkemmin muutaman viime päivän ajan ja tahdonkin nyt esittää maailmaa mullistavat löydökseni.

Hyvän mielen saavuttamiseen ei tarvita suuria ponnisteluja, sen voin luvata. Tärkeintä on keskittyä hetkeksi hetkeen (vau mitä runollisuutta..) ja ihan vaan elää mukana. Viime päivien aikana olen tullut iloiseksi tai nauranut mm. silloin, kun
- tupsupipopäinen mies vanhan pyörän selässä, jonka tangosta roikkuu keltainen Alepan muovikassi, polkee sohjossa vaivalloisesti edeten ja huudahtaa syvältä sisimmästään: - JIPPII!!! (alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan)

- kaksi pikkulasta laskee ties kuinka monetta kertaa vähälumista liukumäkeään alas vuorotellen vatsallaan ja selällään. Joka laskun aikana (noin 3,5 sekuntia) kuuluu korkea kiljaisu (symboloiden mäenlaskun kamaluutta), kunnes tulee taas aika kiivetä takaisin mäen huipulle. Yritäpä, äiti, patistaa lastasi jatkamaan matkaa...

- matalaääninen ja hivenen mutiseva puhelintutkimushaastattelija (lieneekö oikea nimike?) kysyy mielipiteitäni talouden näkymistä, ja päädymme keskustelemaan ystävänpäivästä.

- Aurinko. Hyvä mieli tulee ihan jo siitä, että sen saa nähdä (siis tähän aikaan vuodesta ja ihan omilla silmillä). Erityinen kauneus on sen lasku, jolloin syntyy hetkellinen täysin punavioletti hetki. Kuin muita värejä ei maailmassa olisikaan. Kiitän tästä mitä vuolaimmin!

- lempirahkani nököttää kaupan hyllyllä -30%-alennushintalappu kyljessään. Eikä ollut proteiinirahkaa, se todettakoon.

- uusi letti onnistuu ensi yrittämällä. Että se ylipäätään onnistuu.

- pitkän kumittamisen ja korjailun jälkeen tarina on vihdoinkin oikeinkirjoitettu, ja kirjailijana toiminut pieni poika katsoo kirkkailla silmillään suoraan silmiini ja henkäisee aidosti ja huojentuneena: -Kiitos.

- jääkaapin alalokerikosta löytyy aamuisia appelsiineja, joista voi puristaa päivän käynnistävää mehua. Hedelmälihalla.

- saan kuulla, että nainen, joka on vuosia yrittänyt ja halunnut lasta, on kuudennella kuulla raskaana.

- saan todistaa, kuinka kinuskinen juustokakku saa koko energisen opettajainhuoneen sekaisin.

- aamupöperöisenä avaan radion, ja sieltä pölähtää Uptown funk täyttäen äsken unessa tyytyväisenä kylpeneen huoneeni mahtavalla menolla. Näistä aamuista ei voi kehkeytyä kuin hyviä päiviä!

- lumisade loppuu ulos astuessa. Tosin vain jatkuakseen kohta kahta tuivertavampana.

- kävelen katua päivän vilkkaudesta uupuneena, ja vastaantuleva koiraa taluttava lippispäinen mies hymyilee minulle. Tartuttaa hymyn ja iloisen ilmeen kasvoilleni. Ei haittaa tuivertaminen enää yhtä paljon kuin äsken!

- näen jotain yhtä uskomattoman epätodennäköistä ja ihanaa kuin Twinsters. Perhe ylipäätään on onnellisuuden ja ilon lähde. Ja kaverit. Ja ihmiset silleen yleensä. Koko tämä eläminen, säätö. Rauha ja meno, hiljaisuus kaikkine huutoineen. Olen kiitollinen, kyllä, mutta joskus se unohtuu "tärkeämpien" asioiden taakse. Jää piiloon karikekasan alle kuin olemattomat rahat. Mutta ne täytyy kaivaa esiin, nostaa silmien eteen, sillä niistä elämisen arvoinen elämä muodostuu. Kaikista kauniista (toisinaan myös rumista) asioista, joita saamme kokea. Kulje aina maailmalle avoinna, sillä hymy voi odottaa seuraavan kulman takana.

Tahdon toivottaa oikein ihanaa päivää ystävilleni tänäänkin. Ja ihan teille kaikille muillekin! Vaikka yötäpä tämä kai jo on. Joten: nuku hyvin ja kauniita unia  <3


perjantai 5. helmikuuta 2016

Peri suomalaisuus

Kyllä sitä on Runebergin päivänä aihetta pohtia, millainen on todellinen suomalainen. Se Saarijärven Paavo tuhansien järvien maasta, joka yritteliäisyydellään ja sisukkuudellaan muistuttaa huomattavasti erästä toista Paavoa. Luovuttaa ei kyllä noin vain saa!

Suomalainen ottaa nöyrästi vastaan paikkansa yhteiskunnassa, mutta tiedostaa silti tekemisensä ja osaamisensa. Hän vilkuilee aamulla Hesaria kahvikuppinsa takaa, katsoo illalla puoli yhdeksän uutiset, maksaa veronsa rehellisesti Suomeen ja on keskivertoa parempi kuski. Kirkkoon on ihan hyvä kuulua, mutta pakko siellä ei ole käydä. Joulukirkkoon meno joka kolmas vuosi on ihan tarpeeksi aktiivista uskon osoittamista, tiuhempaan ristille ramppaava saatettaisiin leimata hihhuliuskovaiseksi. Eikä sellaista leimaa pestä pois edes erittäin hienolla suomalaisella shamppoolla.

Tosi suomalainen käy äänestämässä, mikäli löytää sopivan ja helposti ymmärrettävän ehdokkaan (että älkää ihmetelkö mahdollisesti alhaista äänestysprosenttia!). Kyseisen henkilön toilailut parin vuoden takaisessa hallituksessa eivät vaikuta äänestämispäätökseen, kukapa menneitä joutaisi muistelemaan! Jos kandidaatti jakaa kansan parissa jonkinnäköisiä kampanjatuotteita tai, parhaassa tapauksessa, ämpäreitä, on ehdokkaan numero painettava heti visusti muistiin tai kirjattava ylös lottokupongin toiselle puolelle. Ensimmäisen puolen numerot eivät tänäkään lauantaina elämääsi parantaneet, älä odota sitä uudeltakaan numerosarjalta.

Suomalaisessa perheessä on kaksi lasta (tai jos tarkkoja ollaan, niin 1,84. Jokaisesta lapsesta siis puuttuu 8 prosenttia jotain. Toivottakoon, ettei tämä alijäämä ole osa suomalaisuutta, tässä kansana kuollaan helpomminkin sukupuuttoon). Äiti ja isä ovat yhä harvemmin onnellisesti naimisissa. Avoparien määrä on nousussa ja yksinhuoltajia jatkuvasti enemmän. Mikäli isovanhemmat asuvat eri paikkakunnalla, heidän luonaan vieraillaan muutaman kerran vuodessa. Joulukortti ja muut pakolliset pahvilappuset lasten kuvilla varustettuna on syytä muistaa lähettää, mielellään vielä muutama päivä ennen juhlaa, niin että posti (tai millä nimellä kyseinen laitos kulloinkin operoikaan) varmasti ehtii toimittaa ne perille ajallaan.

Aito suomalainen arvostaa luontoa. Metsä rasahtelevine oksineen ja rääkyvine lintuineen on rauhan tyyssija, jossa jokainen voi rentoutua. Puhumattakaan metsän antimista! Perisuomalaisella on mökki metsän siimeksessä järven rannalla, niin että voi savustaa narraamansa kalan ja keräillä sienet lisukkeeksi. Tällaisella vapaa-ajan asumuksella on oltava vähintään puolet kesästä, eikä juhannusta voi kaupungissa viettääkään! Kylmän sateen ja itikoiden puuttuminen latistaisivat juhlatunnelman olemattomiin. Ja entäs sitten kesämökin tynnyrisauna! Kyllä se on suomalaisenkin jossain höyryjä päästeltävä. Suomalainen, joka ei rakasta 110 asteen löylyjä, ei ole oikeutettu kansalaisuuteensa.

Mökillään, ja muuallakin, suomalainen syö kotimaisia tuotteita (tai ainakin väittää jos ei itselleen niin muille tekevänsä näin). Hän nauttii lautasellisen poronkäristystä, palan kalakukkoa ja lenkin mustaamakkaraa Turun sinapilla höystettynä vuorotellen karjalanpaistin ja makaronilaatikon kanssa. Ruisleipä ja karjalanpiirakka tuovat ruista ranteeseen jokaisella aterialla. Herkutteluhetkiin sopivat salmiakki ja erityisesti Fazerin sininen, jonka kuluttaminen päivittäin on suorastaan kansalaisvelvollisuus.

Juomakulttuurimme puolestaan on, kuten hyvin tiedetään, hivenen arka paikka. Suomalaisiin yhdistetään maailmalla Muumipeikon, Selänteen ja Joulupukin (etsi listalta todellinen henkilö) lisäksi puukko ja pullo. Huomioitavaa on kuitenkin myös muiden juomien suosio Suomessa. Olemme kahvinkulutuksessa aivan omaa luokkaamme, ja maitoakin juomme lähes eniten maailmassa. Ehkä tällainen ”juodaan nyt kun kerran aloitettiin”- kulttuuri tosiaan on osa suomalaisuutta. Kenties pulavuodet tai kieltolain aika yhä kummittelevat geeneissämme, ja haluamme hamstrata niin paljon kuin vain voimme. Vaikka vähemmälläkin pärjäisi.

Mutta kyllä sitä ollaan muustakin kulttuurista perillä. Tosi suomalainen osaa Eppujen, Yön ja Dingon keskeisimmän tuotannon ulkoa ja vähintään Jenni Vartiaisen sekä Cheekin hittibiisit. Muita tärppejä ovat esimerkiksi Aikuinen nainen, Sata salamaa, Viidestoista yö ja aiheeseen liittyvä Olen suomalainen, joita voi hyvällä mielellä hoilata aamuöisin karaokessa.
Suomalainen lukee muutamia kirjoja vuodessa. Varsinkin Remeksen uusin ja kulloinenkin Finlandia-voittaja plärätään edes joten kuten läpi. Sofi Oksasesta tulee jokaisella olla mielipide, vaikkei olisi lukenut ainuttakaan hänen teostaan.
Baletti ja ooppera puolestaan on tarkoitettu elitistisille snobeille. Sen sijaan Suomen Huutokauppakeisaria kestää katsella viikosta toiseen.

Ajan saatossa suomalaiset ovat saavuttaneet menestystä myös urheilun saralla. Nurmet, Virenit ja ”havuja-perkele!”- Matikaiset tulevat aina kuulumaan maamme sporttihistorian kirkkaimpaan kaartiin. Pääsyyn jalkapallon EM-kisoihin tuskin kukaan enää uskoo (tosin naiset tekivät sen taas!), mutta sen sijaan suomalaisen penkkiurheilijan lajivalikoimaan kuuluvat ehdottomasti keihäänheitto ja jääkiekko. Mikäli Mertarannan selostamat EHT-turnaukset (Ehdoton Huippu-urheiluTapahtuma) jäävät väliin, ei sitä ääneen kehtaa tunnustaa. Kovin äänekkäästi ei tosin muutenkaan kehtaa seuraansa tunnustaa, sillä eteläeurooppalaisten kaltaisia fanaattisia kannattajia emme toki ole!

Suomalainen on suomalainen ja ylpeänä tiedostaa sen. Hän katsoo jokaisena itsenäisyyspäivänä Tuntemattoman sotilaan, ja odottaa jo kieli pitkänä kolmatta filmatisointia. Hän tuntee, jos nyt ei vihamielisyyttä, jonkinkaltaista kilpailuasetelmaa rakasta naapurimaataan Ruotsia kohtaan. Venäläisiä pelätään koko kansakunnan voimin. Suomalainen luottaa siihen, ettei yhdettätoista vastapuolen sotilasta tule, ja lähtee rynnäkköön vaikka yksinään. Ja yksinään on taistossaan kuoleva, sisukas sissi, sillä kukapa myöntäisi naapurilleen tarvitsevansa apua? Eihän sitä tiedä, onko se todellinen suomalainen ollenkaan.