perjantai 29. tammikuuta 2016

Lupauksista

Uusi vuosi on alkanut mitä vauhdikkaimmin, sillä tammikuu on pian takana. Etelässä vaikuttaa tällä hetkellä siltä, että talvikin on tältä vuodelta taputeltu. Kauanhan siitä saatiinkin nauttia... Nyt on siis aika uudenvuodenlupausten!

Moni, suurin osa, oikeastaan jokainen tekee uudenvuodenlupauksen jossain siinä vuoden vaihtumisen paikkeilla. Mieluiten vieläpä hieman hiprakassa, että seuraavana päivänä saa sitten katua suurisuisuuttaan. Lupauksia lähdetään toteuttamaan ensimmäisten viikkojen aikana intoa puhkuen ja läskit lätisten. Useimmiten juuri elämäntapamuutokset ja painon pudottaminen ovat suosittuja teemoja. Ensi kesän rantakuntoa aletaan kohennella hyvissä ajoin. No mikäpäs siinä! Valitettavasti lupaukset aurataan pois tieltä yhtä nopeasti kuin lumi Vantaan kaduilta (okei, en kyllä tiedä, oliko maailman paras vertaus. Toiminnan piti olla nopeaa..), ja jäljelle jää vain kolhittu ja vaikeakulkuinen asvalttiviidakko. Ilman tähtösiä.

Valitettavasti suurin osa lupauksista on siis jo rikottu/unohdettu tämän vuoden osalta. Jos ei vielä, niin 18. helmikuuta viimeistään. Normaaleja toimintatapoja aktiivisesti välttelevänä aionkin antaa lupaukseni tälle vuodelle vasta nyt. Tällöin toteutan niitä ainakin kalenterillisesti pidempään kuin keskimäärin muut lupailijat, ja voin tuntea ansaittua ylemmyydentunnetta mahtavasta sitoutumiskyvystäni. (Myönnetään, todellista itsensä huijaamista, mutta siitähän koko lupailussa on kyse!) Haluaisin myös huomauttaa ihan seuraavia vuosia silmällä pitäen, että lupauksiin kannattaa asettaa joku aikaraja. Tällöin tylsää tehtävää ei tarvitse suorittaa ihan koko vuotta. Toisaalta mitä epämääräisempiä sanamuotoja käyttää, sitä helpompaa lupaus on pitää. No, tämä lienee taito, joka pitää vain vuosien treenaamisella oppia. (Ja jos ei onnistu, ota jostain poliitikkojen tiedotustilaisuudesta mallia.) Sitten niiden lupausten pariin!

  1. En liity tänäkään vuonna feisbuukkiin.
    Ainakaan omalla nimellä, julkisesti. Tyttösenä korkeintaan, silleen semi-ironisesti. Että voi sitten alkaa päivittelemään maailman kulloistakin tilaa ties kuinka turhanpäiväisissä kommenteissa ja todellisissa tilannekuvissa. Ja jakaa kaiken maailman kissavideoita, joista ihmiset näyttävät niin kovasti tykkäävän ja Vilkkumaa laulavan. Mihinkään ryhmiin en kyllä varmasti liity. Paitsi hauskasti nimettyihin, sellaisiin mistä tulee ainakin hetkellisesti hyvä fiilis tai joku hauska ajatus. Omaa kuvaani en liitä sinne ollenkaan, riittäähän siellä pärstiä. Enkä mitään henkilökohtaista jakaisi, ties kuka sitä lukee! Ettei vaan tuomitse tai lokeroi minua joksikin. Kissavideoita menisin vain katsomaan, koiraihmisenä. Ehkä sitten ensi vuonna.
  2. Yritän pudottaa painoani.
    Mistä, sitä en ole vielä päättänyt. Itsemurhahauttomana kaikki katot jne. ovat poissuljettuja vaihtoehtoja, ja benjihyppy on tarkoitettu mielenvikaisille. Että jostain suht matalalta, kun lievää korkeanpaikankammoakin on. Jos en onnistu, voin vedota kirjoitusvirheeseen (varsinkin suullisissa lupauksissa tosi kätevä konsti) ja väittää halunneeni kirjoittaa pudottaa pianoani. Toisaalta en ehkä halua onnistua siinäkään.
Tuli muuten mieleen eräs sananlasku, joka saa hieman epävarmaksi koko lupauksen suhteen. Sitähän sanotaan, että yrittänyttä ei laiteta.
Mihin?

Mihinkään?

  1. Teen kaikkeni päästäkseni haluamaani opiskelupaikkaan.
    Näyttää aivan todella mahtavalta lupaukselta. Kunhan vain tietäisi, mikä ja missä se on. Ja sitä kautta, että mitä tämä ”kaikki” voisi pitää sisällään. Pitää kuitenkin pysyä kohtuuden rajoissa. Ja Suomen lain, noin niinkuin alkajaisiksi. Ja tietysti Suomen rajoissa, sisäpuolella. Ulkona on kylmä.
  2. Yritän solmia monia hienoja uusia ystävyyssuhteita.
    Ja sellaisia umppareita, jotka saa auki ilman sirkkeliä.
    Tahtoisin oppia solmimaan muutenkin erilaisia solmuja. Mökillämme majailee kyseiseen toimintaan erikoistunut kirja, voisinpa ottaa sen opettelemisen tämän vuoden tehtäväksi :)
  3. Ensiksi perustan (done) ja sitten kirjoitan blogiini säännöllisesti epämääräistä sisältöä (tähän asti pelissä mukana).
    Perjantai näyttää vakiintuneen postipäiväksi, joten yritän jatkaa samaan tapaan. Lupaan enemmän uutiskatsauksia, koska maailmassa tapahtuu niiiiiin paljon kaikkea mielenkiintoista koko ajan.

Yllä mainittujen lisäksi aion haastaa itseni seuraavasti:

herkuton helmikuu (tarkoittaa voi- ja sokerileivonnaisia/miehiä yms. yms.)
Mauri Kunnas-maaliskuu
humalaton huhtikuu (oikeastaan koko vuosi, mikäli alkoholista puhutaan)
totuuden, toteamusten, toiveiden ja toiseuden toukokuu
kengätön kesäkuu (niin paljon kuin se vain on mahdollista)
heilallinen heinäkuu (ehkä vaativin, muttei tarvi rajoittua tälle kuulle!)
elämänmakuinen elokuu (ihan pari tapaa toteuttaa tämä.. :))
sydämellinen syyskuu
lorullinen lokakuu (uusi runo joka päivä tai jotain ihan muuta, saas nähdä)
mausteinen marraskuu
joogajoulukuu

Katsotaan nyt, ovatko ollenkaan toteutuskelpoisia ideoita. (Lue: sitoudunko niiden noudattamiseen.) Laitan joka kuukauden jälkeen infoa, miten on sujunut. Vähän tekemistä elämään :)

Oikein mukavaa vuoden jatkoa kaikille!

  

perjantai 22. tammikuuta 2016

Ei ihan tältä planeetalta

Mitä tapahtuu silloin, kun kaksi tutkijaa tuo julki esityksensä, että kaukana Neptunuksen takana saattaisi piileskellä yhdeksäs planeetta? Myrsky teekupista ja Yhdysvaltain itärannikolla, mutta kumpikaan ei suoranaisesti liity aiempaan kysymykseen.

Suhteellisen oikea vastaus: Syntyy huomattava tiedemaailmaa ravisteleva keskustelu mahdollisen uuden planeetan löytymisestä ja olemassaolosta. Tai no uuden ja uuden, on se varmaan muutaman vuosituhannen tuolla pyörinyt. Tätä Planeetta yhdeksää kutsutaan myös nimellä Phattie. Kaikki aikaisemmat planeetat ja osa muistakin taivaankappaleista on nimetty eri kulttuurien, usein roomalaisten, jumalien ja jumaluuksien mukaan. Phattie ei tällainen kuitenkaan ole, vaan sana on 90-luvun slangia tarkoittaen kutakuinkin `makeeta´. Planeetan ”löytäjien” mukaan planeettaa tuskin nimetään, eikä se ole heidän mielestään edes ajankohtaista.

Henkilökohtaisesti haluaisin kuitenkin osallistua nimikilpailuun, ja ehdotukseni on Pulivari. Meillä on jo Pluto (joka tosin ei enää hetkeen ole ollut planeetta vaan kääpiöplaneetta, kiitos toisen Phattien löytäneen tutkijan, Michael E. Brownin), mutta Akun koira on jo vuosisatojen (tuhansien?) ajan sivuutettu. Okei, nimi ei varmaankaan voisi olla suomea, mutta eihän Bolivar kuulosta ollenkaan hassummalta. Mieleen tulee vallankumousjohtaja Simon Bolivar, jonka myötävaikutuksesta Venezuela, Ecuador, Peru, Kolumbia ja Bolivia ovat syntyneet. Ei mikään turha kaveri.
Club Bolivar on puolestaan Bolivian menestyksekkäin jalkapalloseura, ja kuten hyvin tiedetään, kyseinen urheilulaji kannattajineen saa toisinaan jopa uskonnollisia piirteitä. Futisseurat voisi mieltää erilaisiksi pikkujumal(uuks)iksi, ja itse peliväline on sitten se pääjehu. Ei suinkaan Blatter.
Vuoden 2008 rahauudistuksen myötä Bolivian rahayksiköksi muutettiin bolivar fuerte (eli entisestä bolivarista otettiin kolme nollaa pois, jolloin valuutasta tuli vahva, fuerte). Bolivar kuvaa siis myös rahaa, tuota keksittyä, oravannahat syrjäyttänyttä numerohelinää, joka toisinaan konkretisoituu ruostuneina kolikkoina ja ryttääntyneinä, haisevina paperilappusina. Rahaa kuitenkin arvostetaan, tarvitaan ja käytetään, kenties toisinaan jopa palvotaan, joten todistukseni Pulivarin puolesta on mitä vakuuttavin.

Palataan asiaan. Pointti oli siis se, että mitä todennäköisimmin nimi muutetaan vanhan kaavan mukaan joksikin hivenen arvokkaammaksi, kun planeetta todella löydetään. Ja tästä päästään siihen mielenkiintoisimpaan kohtaan: kukaan ei sitä ole koskaan nähnyt. Ainakin osa tiedemaailmasta uskoo planeetan olemassaoloon, vaikka sitä ei oikeasti ole ikinä nähty. Kysyisinkin kyseisiltä (mahdollisesti ateisti)tieteilijöiltä, että mites nyt argumentoitte Jumalan suhteen? No vaikutukset on kyllä nähtävissä, mutta itse puheenaihe ei. Niinpä niin.

Miksi tätä Phattieta ei sitten ole aikaisemmin löydetty? Okei, sinne on muutaman valovuoden pidempi matka kuin Vantaalta Veneheittoon, mutta silti. (On muuten yksi hienoimpia kylien nimiä. Mistähän on saanut pitäjä nimensä?) Luulisi, että Tellukselta sojottaa sen verran putkia taivaalle (osa tosin jäässä tai rikki tähän aikaan vuodesta), että olisi jo luullut jonkun sen suht ison mötikän sieltä bonganneen. Kyseisen palluran massanhan oletetaan olevan kymmenkertainen Maahan verrattuna. Mutta joojoo, kuten jo todettiin, on sinne sitä matkaakin. Että ei sitä ihan joka parvekkeelta omilla kiikareilla kannata alkaa etsiä.

Kukaanhan ei oikein osaa edes sanoa, mistä kohtaa oletetulta radaltaan mahdollinen planeetta voisi löytyä. Phattien arvellaan kiertävän Auringon elliptisellä radalla 10 000 tai 20 000 vuodessa (entinen matikanopettajani ei olisi ollut tyytyväinen, jos olisin antanut moisen tarkkuuden vastaukseksi, mutta avaruustutkijalle se on ihan ok). Että on siinä radassakin sitten muutama metri tutkittavana. Ja planeetta oletettavasti vielä tietenkin liikkuu sellaista VR:n lamaannuttavasti shokeeraavaa vauhtia, että onnea vain tutkijoille. Mutta etsivä löytää... Jos ei, kutsukaa paikalle Horatio Caine. Hän ratkaisee minkä tahansa keissin alle 45 minuutissa. Viimeistään tunnissa, jos annatte armollisesti lisäaikaa mainoskatkojen muodossa.

Ihmisen on hyvä pohtia kaikenlaista, jopa planeettaa, jota kukaan ei ole nähnyt. Löytäjäryhmän mukaan Phattie (tulevaa sukua Pulivari) saadaan paikannettua radaltaan viiden vuoden kuluessa, mikäli kaksi tutkijaryhmää voi jatkaa etsintöjään. Ja mikseivät jatkaisi?!
Jäämme mielenkiinnolla odottamaan ”lopullisia” tuloksia.


Lähteet: Yle, HS, Science (magazine)


perjantai 15. tammikuuta 2016

Kasvottomat kertojat

Lueskelen kaikessa rauhassa käteeni osunutta kirjaa ja olen kuulevinani ruttokellojen soivan. Yhtäkkiä hätkähdän ajatukseen, joka laajennuttuaan estää lukemisen kokonaan. Minkä näköinen Ilkka Remes on? Yksi Suomen suurimmista dekkarikirjailijoista, jolta olen useammankin teoksen lukenut, on minulle täysin kasvoton. Tarkistan kirjan kannet, mutta tällä kertaa kirjailijan kuvaa ei niihin ole sijoitettu. Lista teoksista kylläkin.

Hivenen pelokkaana annan katseeni kiertää kirjahyllyä. Aki Ollikainen, Johanna Sinisalo, Marja Björk, jokainen ilman minkäänlaista piirrettä. Listani jatkuu: Ulla-Lena Lundberg, Leena Lehtolainen ja Jussi Valtonen. Rakas Mikko Rimminen, kasvoton kertoja. Vika on minussa itsessäni ja sivistymättömyydessäni. Puolustuksekseni mainittakoon, että olen lukenut ainakin yhden teoksen jokaiselta edellämainitulta. Henkilökohtaisesti pitäisin fiksumpana keskustelua Katja Ketun tuotannosta kuin hänen kulloisestakin hiustyylistään. Mikä sinänsä voisi olla hyvinkin polveileva dialogi.

On sentään kirjailijoita, joista minäkään en erehtyisi. Sofi Oksasen tunnistaa viimeistään hiuksista, Juha Vuorisen niiden puutteesta. Esimerkiksi Tuomas Kyrö, Miika Nousiainen ja Anna-Leena Härkönen ovat tv:stä tuttuja, ja vuoden Finlandia-voittaja Laura Lindstedt on luonnollisesti saanut viime aikoina paljon ruutuaikaa. Kari Hotakainen ja Kjell Westö ovat erinomaisia esimerkkejä ihmisestä, joiden olemuksen pikkuinen imee jo äidinmaidosta. Jari Tervon puolestaan tunnistaa yläviistoon suunnatusta katseesta.

Mutta mitä väliä, vaikka en tunnistaisi suoraan päin kävelevää Markus Nummea? Voin silti elää, hänen ansiostaan, hetken ajan pienen Tomin pään sisällä karkkipäivänä. Pyyteettömästi jokainen kirjailija luovuttaa tekstinsä kenen tahansa luettavaksi, ilman vaatimuksia. Otan tekstin vastaan, täysin ilman ennakkoluuloja. Pieni kirja voi olla ainoa asia, minkä jaamme, mutta samaan aikaan se voi olla kaikista henkilökohtaisin. Kirjan kautta ihminen voi elää niin paljon ja niin moniulotteisesti, riippumatta onko sen kirjoittaja vai lukija. En tarvitse kirjailijan kasvoja kokeakseni hänen tekstinsä. Ja eikö tämä toisaalta olekin mainio lähtökohta? Kun ei tiedä kirjailijasta tai teoksesta yhtään mitään, itse teksti ja tarina saavat kaiken huomion. Näinhän sen pitäisi mennäkin, eikö niin?

Toisinaan lukiessani voin kuulla, kuinka tarinan kertojalla on kirjailijan ääni (mikäli kerrankin satun tietämään kyseisen kynäilijän niin hyvin). Erityisesti Tervon teksteillä on tällainen hämmentävä vaikutus. Layla olikin mielenkiintoinen luettava miesselostuksella. Mutta taas, jos kirjailijan ääntä ei tiedä, teokseen rakentuu oma äänimaailmansa. Tai täysi hiljaisuus, miten vain.

Totta kai, mikäli kirjailija haluaa mainetta ja mammonaa, julkisuus on väistämätöntä. Ja uskokaa tai älkää, kasvotonta kirjailijaa saattaa olla hivenen vaikea markkinoida. (Toisaalta Kimmo Oksanen teki tämän urhean ennakkoluulottomasti ja onnistuen, nostan pipoa!) Rohkenisin kuitenkin väittää, ettei kukaan kirjailija myy vain pärstänsä ansiosta. Kyllä siihen muitakin avuja tarvitaan. Laadukkaiden tuotosten sanoisin olevan näistä tärkein.

Joten kansalainen, tartu reippaasti vastaantulevaan kirjaan! Älä hämmästy, vaikket tunne, tiedä tai tunnista kirjailijaa. Keskity tekstiin, elä kirjan mukana ja nauti vapaudesta, jota teos edustaa. Mieti lauserakenteita, sanavalintoja, koko tarinaa. Älä hylkää kirjaa milloinkaan sen vuoksi, ettet tunnista tekijää (joko tunnettuuden tai kasvojen perusteella), koska kyse on vain omasta tietämättömyydestäsi (sori vaan...). Teos voi yllättää sinut, jos annat sille mahdollisuuden.
Jokaisen kirjan eteen on tehty valtavasti töitä. Totuus on, että sen ilmestymisen jälkeen meidän tehtävämme vasta alkaa.


perjantai 8. tammikuuta 2016

Ensimmäiset seitsemän päivää

Niin on tämäkin vuosi saatu käyntiin. Ja millä tavalla! Teri niittasi imetyskohun tapetille, ja siinä ne ensimmäiset päivät sitten menivätkin puolesta ja vastaan. Teri niitti mitä kylvi ja yleisön painostuksesta järkiinsä tultuaan pyysi anteeksi. Nyt kaikki on taas hyvin, rauha maassa (vihdoinkin sataneen lumen lisäksi) ja rintojen vilahtelun hyväksyminen nostettu kansalaisvelvollisuudeksi ihan naisten itsensä toimesta. Että ei kun imettämään, kansalaiset!

Seuraavina päivinä huomiota herätti katupartioiden putkahteleminen eri puolille Suomen karttaa. Erityisesti Soldiers of Odin-ryhmän aloittama partiointi Joensuussa nousi otsikoihin. Mielenkiintoista, että katurauhaa ajava ryhmä käyttää sodan jumalan nimeä. Paikalliset kansalaiset ovatkin kertoneet katupartioiden aiheuttavan kenties enemmän pelkoa kuin syy, miksi sellaisia on ylipäätään liikkeellä.
Mielestäni varsinkin kyseinen ryhmittymä on lähtökohtaisesti rasistisella kannalla ilmoittaessaan olevansa ”isänmaallinen valkoisen Suomen puolesta taisteleva järjestö”. Toisaalta jokainen saa puolestani näillä pakkasilla partioida niin paljon kuin huvittaa. Ei aiheuta pelkoa suuntaan eikä toiseen, sillä ketään ei yksinkertaisesti ole liikkeellä.

Aasinsillalla siirtykäämme ääriajattelijasta toiseen jos kolmanteenkin. Viikolla uutisoitiin Donald Trumpin päätyneen al-Shabaabin värväysvideolle. (Pelkästään tämä olisi voinut olla koko jutun vitsi.) HS kirjoitti, että kyseisessä videossa julistetaan, kuinka Yhdysvalloissa asuvien muslimien tulisi joko muuttaa islamistisiin maihin tai ”pysyä kotona ja taistella länsimaita vastaan.” Mutta miten kotisohvalta muka soditaan vääräuskoisten kanssa? Ei kun ai niin, onhan meillä internet ja amerikkalaisilla varmasti oma USA24-keskustelusivustonsa. (Sana)sota syttyy alta aikayksikön (mikä sentään on USA:ssakin sekunti). TROLLATAAN!

Tiistaina vietettiin kansakunnan yhdistämispäivää Nuorten Leijonien voitettua huimassa finaalissa MM-kultaa kotiyleisön edessä. Kyllä nyt kehtaa taas olla suomalainen! Hivenen ristiriitaisesti Suomen virallinen kotihalli, jossa Suomen pelit pelattiin, on venäläisomistuksessa. No, pikkujuttuja...
Suomen joukkueen tietä turnauksessa on kutsuttu, ihan osuvastikin, kasvutarinaksi. Huomattava osa U20-joukkueen jäsenistä varmasti sekä kasvoi turnauksen aikana että haluaisi olla hivenen vanhempia. Tai edes täysi-ikäisiä. Toisaalta mikäli vaikkapa Patrik Laineen kasvutarina saa jatkoa, kahden metrin rajapyykki on saavutettavissa. Tulevaisuudessa hänen ei parane taklailla ihan joka tilanteessa, varsinkaan nuorten otteluissa, sillä päähän kohdistuneella taklauksella saa itselleen aina kymmenen minuutin istunnon. Pituusero ei käyne selityksestä.

Keskiviikkona koko maailmaa ravisutti Pohjois-Korean vetypommikoe (vaikka kyseessä ei todellakaan ollut ihan niin suuri pamaus). Monet maat, Suomen ulkoministeriö mukaan luettuna, kiirehtivät tuomitsemaan kyseisen kokeen. Aivan varmasti juuri ulkoministeri Timo Soinin kriittinen kommentti saa pohjoiskorealaisten johtajien päät kääntymään (kuten kätilöt saivat Sipilän pään kääntymään ja kauppaopiston naiset Kari Peitsamon). Että ”nyt kun Suomi sanoo soosoo, niin unohetaanpa koko homma!” Kyllä ei.

Seitsemäntenä päivänä yksi lepäsi, toinen ei. Hyvin moni varmasti pysytteli sisätiloissa mahdollisimman paljon. Poimitaan torstain vuolaasta lööppivirrasta tärkeimmäksi uutiseksi se, että Kaisa Mäkäräinen on nimennyt suksensa Villeksi ja Galleksi. Nähtäväksi jää, pääseekö VilleGalle perjantaina pikamatkan jälkeen samanlaisiin kultajuhliin mukaan kuin keskiviikkona #torilla. Jarea tuskin paikalla näkyy – hän valmistautunee perjantaina alkavaan jäähallikiertueeseensa.

Ensimmäinen viikko tätä vuotta siis takana, muutama edessä. Samanlaisella hyvällä pöhinällä niitä kohti! Nauttikaa maailmasta, ihmisistä ja uutisista tänäkin vuonna. Pitäkää hauskaa, naurakaa ja muistakaa – ketään ei ihan huvikseen sitten hakata.